Verkkaiset päivät kaamoksessa jatkuvat. Uni jatkuu aamuun asti, ei oikein tiedä, mihin aikaan heräilee, mutta väliäkö sillä. Heräilee kuitenkin vasta nukuttuaan tarpeeksi, näkemättä painajaisia, heräämättä kipuun, heräämättä huoleen, heräämättä mihinkään ennen aikojaan.
Se, olikin Pehtoori, joka keitti tänään aamupuuron ja kahvin ja lämmitti minulle saunankin valmiiksi.
Minulla aamun hämärässä vähän kaappien siivoilua, järjestelyä, päivitystä, … Sinisen hetken aikaan olin jo Kiilopään juurella, ja ladulle kohti SIvakkaojaa. Ei ollut mitenkään hyvä keli, mutta silti. Silti oli mukava hiihdellä. Luonto taas niin kaunis, että moneen kertaan ääneen totesin ”oi, että”, ”voi kuinka kaunista”. Pysähdyin, kiittelin maailmankaikkeutta ja ties mitä tästä kaikesta.
Aurinko ei vielä nouse, mutta olihan puolikuu, nouseva kuu korkealla puoleltapäivinkin. Purppuran sävyjä ja lempeää sinistä.
Talven ihmeihmaa. Lepo. Rauha. Hiljaisuus. Kaikkea hyvää.
Kuten lappilainen sanonta kuuluu: ”Ei moittimista”.
Kovin kiitollisena.
Aika valoisalta näyttää, vaikka kaamos onkin. Pimeämpää täällä etelässä, varsinkin vettä sataessa.
Joko lumikengät kantaa?
Onhan tämä aika usein todettukin, täällä on valoisampaa kuin kivisissä kaupungeissa, asfaltin syördessä katuvalojen kiillot. Noh, on täälläkin pimeää näin iltasella.
MInusta tuntuu, että tänä vuonna tähän aikaan poikkeukselllisen vähän lunta, eikä ole (vielä) ollut kovia, kiristäviä pakkasia, joten ei taida vielä olla lumikenkäkelejä. LIukulumisuksilla varmaan jo voisi metsissä kulkea. Minullle latukoneiden tekemät reitit ovat olleet mieluisia. Ja niitähän täällä riittää. 🙂