Tänään vihdoin hiihtämään!
Vesisade, suksien puute, alkuviikosta pieni ”äksidentti”, joka sai jo uskomaan, että kyseessä oli kylkiluun murtuminen (on se vieläkin musta, yöunet ovat katkonaisia kipuilun vuoksi ja ketutus kohtuullinen) ovat aiheuttaneet sen, että VASTA tänään hiihtokausi Oulussa pääsi yhden haparoivan kerran jälkeen taas jatkumaan. Ja olihan se riemullista. Aamuhämärissä Saaran tallilta kohti Auran majaa! Koko kympin lenkin kiittelin kaikkia mahdollisia tahoja, että vihdoinkin! Ihan hyvin voi hiihtää vain yhtä kättä (sekin jo vanhastaan repaleinen :D) käyttäen.
Huomista perhepäivällistä olen tässä valmistellut – muksuista ainakin toinen on taas kipeänä, mutta eivätköhän silti huomenna pääse tulemaan. Flunssasta, sen välttelystä, koronatesteistä, karanteeneista, huolesta ja kaikenmoisesta sellaisesta paljon takaumia juuri tällä viikolla.
Takaumista puheenollen; niinpä vain olen jo oppinut olemaan ilman kännykkää monta kertaa, ihan vain huoletonna olen unohtanut koko puhelimen milloin minnekin. Jo mökillä vuodenvaihteessa hoksasin, että saatoin jättää luurin jonnekin, tuntikausiksi – mitä Pehtoori kyllä ihmettelikin. Pitkään aikaan en ole enää säpsähtänyt, enkä huolehtinut puhelimen soidessa. Vuosi on tehnyt tehtävänsä…
Mies on muutoinkin sanaillut juuri tänään ja tällä viikolla, että ”mitenkäs noin toimetonna”, miltäs tuntuu…? – Hyvälle tuntuu, kiitos vain.
Nyt takkatulen ääreen päättelemään oma uusi neule (joka ei ole kovinkaan onnistunut! Huoh!) ja nauttimaan loput siikapäivälliseltä jääneestä Wolfbergerin uudesta kuohuvasta. Pullo tyylikkäämpi kuin skumppa, mutta eipä siinäkään mitään vikaa, kuten ei Wolfbergereissä yleensäkään.
