Neulomiselle ei loppua näy :)

Tässä kuvassa on norjalaisia (Rauma Gam Vams) -lankoja,
jollaisista en ollut ennen tätä päivää kuullut enkä lukenut, saatikka nähnyt.
Jos riddareihin käyttämissäni Lettlopissa on ihanat värit niin on näissäkin!
Riddareissa ja muissa islantilaisissa ulkovillapaidoissa norjalaisia ei luonnollisestikaan käytetä,
mutta näistähän voisi tehdä vaikka mitä muuta.
Pienillekin voisi neuloa jotain pehmeää, lämmintä.

Tänään olen löytänyt ja käynyt uudessa lankakaupassa. Ui-jui, nyt ei kyllä tämä pahaksi käynyt neulontariippuvuus mihinkään hellitä!

Sattuipa niin, että Miniälle tekeillä oleva riddari alkaa olla lähellä valmistumistaan, ja yksi kaarrokeväri uhkaa loppua ja ryhdyin eilen netistä etsimään lankakauppaa, jossa olisi juuri sitä ja sitten niitä värejä, joita Juniori omaan joululahja-riddariinsa on toivonut. Islantilaisten lankojen saatavuudessa tuntuu olevan jatkuvasti vähän epävakautta, joten on hyvissä ajoin varmistettava tilaus. Varsinkin kun nyt ei lähiaikoina olla menossa pohjoiseen mökille, en voi Sodankylän KeloKasissa käydä lankaostoksilla.

Ilahduinkin kovasti kun löysin (minulle uuden) nettikaupan: Lankapuutarha! Ja sillä on pieni liike Oulussa! Voisin siis hakea suoraan sieltä, – ei mitään postia hidastamassa hankintoja. Oivallinen pyörälenkin kohde Maikkulassa, sieltä vähän teollisen alueen keskeltä (Meriläisen leipomon takaa) pikkuruinen kauppa löytyi. Eikä siellä ollut vain lankoja, vaan myös kaikkea muuta, mitä neuloja tarvitsee. Paljon muitakin lankoja kuin islantilaisia: silkkilankoja, bambulankoja, mohair-silkkilankoja, käsinvärjättyjä .. Ja just se on hyvä, että voi katsella värit luonnossa, eikä vain nettikuvissa! Niin hyvä.

Ja siellä on myös neulemallikirjoja, – muutamat kirjat on putiikin pitäjän omista neulemalleista. Kunhan saan nämä luvatut joululahjariddarit valmiiksi, aion kokeilla ja opetella jo jotain muuta. Ostinpa muutaman kiekon Plötulopi-lankoja, josko niistä tekisin itselleni mökille lämpöisen neuleliivin, ehkä.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

PS. Eilinen kysely on vielä avoinna.

Mennyt meissä

Nyt kun on tullut taas kerran vietettyä aikaa ja ajatuksia menneessä maailmassa, luettua, kirjoitettua ja kuunneltua historiaa, olen miettinyt sen merkitystä yksilön kannalta. Ja historian merkitystä yksilön valinnoissa, myös omissani.

Viime kuukausina on ollut aika järisyttävää lukea, kuinka historiasta taas kerran tehdään myös ase, vallan väline (Putin ja tsaristisen Venäjän ja Neuvostoliiton suuruuden palautuspyrkimykset ja ”oikeutukset”).

Mutta näinä aikoina, viikkoina ja kuukausina historia ja mennyt on ollut minulle hyvää tekevä ja henk.koht. selittävä tekijä monelle asialle.

Olen viime viikkoina kaivannut työyhteisöäni, sen oppineita ja monia menneen maailman selitysyrityksiä ja onnistumisia selityksissä, keskusteluja ja seminaareja siitä, voidaanko ja miten mennyttä maailmaa ”palauttaa” ja onko sille edes tarvetta tai oikeutusta. Ja erityisen paljon olen kaivannut keskusteluja ja artikkeleita muistitiedon rajoista ja mahdollisuuksista. Muistitiedolla on vahva asema historiantutkimuksen tieteellisessä keskustelussa, ja viime vuosikymmeninä on muodostunut ”koulukunta”, jossa muistitietohistoria ei ole vain väline menneen rekonstruoimiseksi vaan muistitieto itsessään on tutkimuskohde. Siis se, mitä ja miten muistamme, kertookin paitsi menneestä myös meistä ja ajastamme. Se, mitä on tapahtuman ja muistelun välissä, ohessa ja aikana, on tutkimuskohteena. Tänään olen kuunnellut kirjaa, jossa hyvin vakuuttavasti argumentoidaan se, että se, mitä muistamme EI ole ”koko totuus” eikä ”vain totuus”. (Julia Korkman, Muistin varassa, Oikeusprosessi ja totuus)

Kuinka moni selittää omaa elämäänsä (onko sitä edes tarvetta selittää?) ainakin osittain sukuperimällä, ajankohdalla, jolloin on syntynyt, paikalla sisarussarjassa, vanhempien, jopa isovanhempien lapsuuden kokemuksilla, kaikella menneellä — kuinka moni miettii ja muistaa lapsuuttaan kasvuympäristönä ja oman persoonallisuuden ja myöhemmän toiminnan muokkautumisympäristönä. Onko muistikuvilla tai lapsuuden kokemuksilla vaikutusta omiin valintoihin elämässä?

Teinpä pitkästä aikaa kyselyn… nimettömänä voisitte klikkailla vastauksia, eikö vain? Klikkaa jos väittämä pitää paikkansa. Vastauksien jälkeen EI TARVITSE ilmoittaa nimeä eikä spostia, klikkaa vain VOTE niin vastaukset tulevat tilastoon. Toivottavasti tulevat, vähän on ollut säätämistä tätä värkätessä. 🙂

Klikkaudu kyselyyn linkistä https://poll.fm/11230937.

Kiitos jo etukäteen, nimimerkillä ”puoliksi karjalainen, joka ei kuitenkaan halua Karjalaa takaisin”

Niitä näitä

Syksyistä

Hiljainen aamu

Aamuhämärässä – hämärän hyssyssä, kuten äiti sitä nimitti ja josta hän kovasti piti – ehdin ennen sateen alkua käydä hautausmaalla. Kävin kertomassa äidille, että pikkusisarensa on jo matkalla luokseen. Ehdin pyytää tädiltäni, että veisi äidille terveiset. Nyt on koko Tuulen sisaruskatras tuonilmaisissa, myös isäni veli ja sisaret ovat jo edesmenneitä.

Kovin läheisiksi eivät etelän tädit, eno ja setä koskaan tulleet, lapsuudessa heitä tavattiin, kun he joskus kävivät Oulussa (rippijuhlissa, häissä, yo-juhlissa tai ihan muuten vaan) tai meidän perhe kävi jokakesäisellä Tavastilan, Helsingin ja Perniön sukulaiskierroksella. Aikuistuttuani, poismuutettuani kotikotoa ja vanhempieni erottua sukulaisia tuli nähtyä tosi harvoin. Tätikatraan nuorimmaisen, nyt poisnukkuneen, kanssa olen ollut eniten tekemisissä, viimeisen vuoden aikana paljonkin, ja hänen ja miehensä luona kävimme Pehtoorin kanssa silloin kun olimme kesälomareissulla/kartanokierroksella Kymissä (Karhulanhovi etc.) kymmenkunta vuotta sitten.

Kaksi kukkoa

Lauantain kahden hengen päivällisen teemana oli kukko. Kukkoa kahdella tapaa? – Ranskalainen klassikkoruoka Coq au Vin (kukkoa viinissä) ja toscanalainen Chianti Classico, jossa classico-laadusta ja alueesta kertoo pullon kaulassa oleva nauha, jossa on Gallo Nero eli musta kukko!

Kukkoa viinissä on kyllä hieman harhauttava nimi tälle ruoalle: ”ennen” se tehtiin (pakaste)kanasta ja nyttemin broilerista ja tänään meillä koivista ja fileestä, koska kolmesta kaupasta etsimisen jälkeen ei löytynyt kokonaista broileria saatikka kanaa. Varmaan 25 erilaista broiskutuotetta , suikaleina, fileinä, nuijina, koipina, leikkeinä mitä erilaisimmilla marinadeilla, mutta ei edes pakkasessa kokonaista marinoimatonta broileria. Tästä huolimatta tulihan hyvää. Tämän ruoan valmistamiseen on minun ruoanlaittointoiluni alkutaipaleelta muisto, joka ei haalistu.

Tänään en tehnyt tuolla vanhalla reseptillä, vaan tällä. Syksyyn kuuluvat pataruoat, ja leivinuunin liki päivittäinen lämmittäminen paitsi säästää sähköä, on mukava juttu ruoanlaitossa.

COQ AU VIN ELI KUKKOA VIINISSÄ

10 pientä sipulia
6 broilerin koipi-reisipalaa
1 ½ tl suolaa
½ tl mustapippuria
2 rkl voita
2 rkl öljyä
2 porkkanaa
4 valkosipulinkynttä
5 dl punaviiniä
200 g tuoreita herkkusieniä
140 g pekonia
2 dl lihalientä
3 laakerinlehteä
1 tl timjamia
3 rkl persiljaa

Leikkaa broileripalat kahtia nivelen kohdalta. Kuivaa lihapalat talouspaperilla ja mausta ne suolalla ja pippurilla.
Kuumenna voi ja öljy paistinpannulla. Ruskista broilerinpalat parissa erässä. Siirrä lihat noin kolmen litran vetoiseen pataan. Jätä rasva pannulle.
Kuori sipulit, kuori porkkanat ja leikkaa ne lanteiksi. Hienonna valkosipulit.
Kuullota kasvikset pannulle jääneessä rasvassa ja kumoa pataan.
Kaada paistinpannulle viini ja anna sen kiehahtaa. Näin saat maut talteen. Kaada viini pataan lihojen päälle.
Puhdista herkkusienet, halkaise isoimmat halutessasi.
Leikkaa pekoni noin sentin kuutioiksi. Ruskista pekoni ja sienet paistinpannulla ja nosta pataan.
Huuhtele pannu lihaliemellä ja lisää pataan. Lisää laakerinlehdet ja timjami.
Hauduta ruokaa uunissa 150 asteessa noin tunti.
Koristele persiljasilpulla ja tarjoa keitetyn riisin kera.
(Ranskalaisten mielestä ainoa oikea lisuke on persiljaperunat, meillä oli tänään ohra-riisiä, eikä kyllä ollut ollenkaan huono valinta.)

Ja yllättäen, vahingossa ruoalle valikoitu viinikin on KUKKOviini. Me molemmat olemme vastikään kuunnelleet Marja Vesalan kirjan Vuosi Toscanan kukkuloilla, ja siinä ollaan paljon Volpaiassa Chianti Classicoa tuottavalla viinitilalla. Ja juuri sitä viiniä on myös Alkossa – ja Oulussakin. Siispä Juniorin kotiinkuljettamana meillä on (oli) sitä neljä pikkupullollista, ja tänään yksi niistä avattiin ja hyvillä mielin nautittiin Coq au vinin kera.

Viini ei ole ihan edullista (13 € pikkupullo), mutta oli kyllä miellyttävää, näytti mehulta, mutta oli hyvinkin täyteläistä, raikasta, sopivasti hilloinen, kirsikkaa ja jotain muita marjoja maussa. Ja koska se Chianti CLASSICO, sen kaulassa on musta kukko, Gallo Nero. Chiantin kukon tarina linkin takana, ja samassa postauksessa myös muutama, edelleen hyvä viinisuositus, jos vaikka ensi viikonlopun pyhäinpäiväpäivälliselle olisi tarvetta.

Kukkoa viinissä -reseptissä on myös viinin tarvetta, siihen sopi hyvin meillä aina jääkaapissa varuilta oleva alkoholiton punkku. Tällä kertaa se oli Torresin Syrah, jota on ainakin meidän K-marketissa ihan vakiovalikoimassa.

Nyt on kylläinen ja levollinen olo. Rauhaisa lauantaiehtoo …

Niitä näitä

Monta * ”check”

Ajoissa kampaajalle herätty! Check! [Kampaaja kahdeksalta, olin ihan tikkana pystyssä aamuneljältä. Ei ihme, että nyt väsyttää.]

Uuninlämmössä yön yli paistunut (todellakin paistunut) ohraryynipuuro CHECK. [Ensi kerralla olen huolellisempi, 8 tuntia riittää, ei tarvita 12 tuntia!]

Uusi luomiväri hankittu. – Check!

Mökkiläppäri viety huoltoon: voidaanhan se elvyttää edullisin hinnoin! Paljon kyselty, paljon suostuttu maksamaan. Chekc!

Pankkiasioita ja tulevaisuutta hoidettu. – Check!

Takkatulen ääressä istuttu ja tämän viikon kuvahaaste ”Detalji” edes yritetty tallentaa muistikortille. Check! [ehkä huomenna, kun on viimeinen mahdollisuus, vielä yritän jotain parempaa.]

Perhe-whatsapp laulanut niin, että näyttöruudut väräjää. Ei yllättävää että suunsoitto puolin ja toisin reipasta. CHECK! <3

Biogragrafian [eiko se voisi olla vain elämäkerta, tarina, evakkotaival, ensimmäiset vuosikymmenet?] alun teksti kasassa. Check! [paljon vielä tekemistä, hiomista, kuvatekstit, tarkistukset, lähdeveviitteet, nimi????, alkusanat… ja sitten taitto! mutta tähän asti Check!

Äitini maailmassa/sanavarastossa ei ollut ilmaisua ”check!”. Hänelle se oli ”pukki ja oikeinmerkki” = aiottu/aloitettu ja valmis/tehty/suoritettu (ks. postaus tästä). Ja tämä minulla on selkäytimessä. Hitto, kuinka se siellä onkaan. Antamassa ryhtiä, viemässä (pakottamassa) eteenpäin, odottamassa suorittamistaan. Vaatimassa tekemistä. Antamassa merkitystä päiviin. Se on olemassa.

Postaus tehty. Check!

Isovanhemmuus

Pieni lomahumputtelu

Näinä aikoina yön pimeys jatkuu vielä pitkälle aamuun. Tällaisina päivinä tuntuu, että ei ole niin väliä, mitä ehtii ja ehtiikö mitään. Jotenkin vain hiipuu hommasta toiseen, sisältä ulos, takaisin sisälle lämpimään. Sytyttelemään kynttilöitä, keittelemään teekupposia. Lukemaan ja kirjoittamaan. Piirtelemään aikajanoja. Miettimään enemmän menneitä kuin tulevia.

Lähimennyttänikin vielä muistan ja kroppakin muistaa. Toissapäiväinen Leo´s Leikkimaa iltapäivä tuntuu takareisissä ja jossain käsivarren lihaksissa. Meillä oli syyslomalaisten kanssa touhupäivä. Apsu pääsi viettämään kauan toivomaansa iltapäivää iskän kanssa SuperParkkiin, joten Eevikselle oli luvattu humputtelureissu mummin kans. Ja varmaan eka kertaa kun Eevis ei ensimmäiseksi halunnutkaan kirjastoon, vaan hänkin halusi sisäleikkipuistoon ”ku A:kin on sun kans ollut siellä pienenä kahestaan”. Kyllähän me taapero- ja leikki-ikäisen Apsun kanssa kävimme siellä montakin kertaa, Eeviksen kanssa en ole käynyt kertaakaan. Sinne ajeltiin, ja oltiin iloisia (ainakin mummi oli) kun se ei ollutkaan täynnä lomalaisia vaan mukavan väljästi saatiin olla.

Taas kerran tuli hoksattua, kuinka erilaisia nuo lapsenlapset tempperamenteiltaan ovat. Kumpikaan ei ole mikään riehuja, mutta Apsu on harkitsevampi, pitkäjänteisempi, – saattoi hyvinkin 10 minuuttia pomppia trampalla tai ajella pikkupyörillä, laskea kerta toisensa jälkeen samasta mäestä, mutta Eevis kulki puuhapisteestä toiseen, aika järjestelmällisesti kaikki läpi, aristelematta mitään ja sitten vasta kierros uudelleen. Yksi mäki, parit hypyt, yksi kierros. Tuo kuvassa oleva ”uima-allas” oli oikeastaan ainoa, jonne Eevis jaksoi pomppia pitkänkin tovin. Tosin välillä kävi selittelemässä kaikenlaista ja kyselemässä, milloin mennään taas mökille ja kylpylään siellä. Yleensäkin Eevis kyllä selittelee aika paljon. 😀

Molemmille, Apsulle aiemmin, Eevikselle toissapäivänä, oli kyllä tärkeää, että mummi kulki mukana. Ehkä ne matalat ”viidakkoreitit”, joissa mönkiminen ja kapuaminen oli tarpeen, ovat ilmeisesti syynä noihin hienoisiin lihastuntemuksiini, melko mutkilla niissä välillä joutuu olemaan. Mutta ilohan se taas oli.

Humputtelujen lopuksi meillä oli sitten koko poppoon treffit Nallikarin ravintolassa, jonne pappakin tuli. Hyvä ruoka oli – lastenkin mielestä. Ja Eevis kertoi, että sinne oli myös Anni ja tämän äiti aikoneet tulla, että näkisivät pitkästä aikaa toisensa ja että minäkin näkisin Annin. No enhän minä sitten kuitenkaan Annia tavannut. Anni kun on ihan vaan Eeviksen oma mielikuvitusystävä.

Luettua Niitä näitä

Lokakuun luetut

Lokakuun lukusaldo on nyt kymmenen, ainakin neljä aloitettua, jotka aie lukea loppuun, ja muutama heti alkuunsa kesken jätetty. Yhtä kirjava on kirjalistani kuin ennenkin.

Anna Englund, Lautapalttoo 5

1930-luvun Suomessa naiskuva muuttuu, ainakin isommissa kaupungissa syntyi ”uusi nainen”. Tämän murroksen vaiheita Englund kuvaa hyvin. Kirjan ”vastapareina” ovat uusi ja vanha, Helsinki ja Pohjanmaa, elämä ja kuolema. Näiden välissä liikkuu rakkaus, jonka kohteet ovat moninaiset. Pidin tästä esikoisteoksesta hyvin paljon.

Kari Väänänen, Vänä elävänä 4½

Kari Väänänen on ollut yksi kotimaisten tv-sarjojen ja monien elokuvien lempparinäyttelijäni, ja se julkisuuskuva, joka minulla hänestä on ollut, ei ole päässyt tärvelemään hänestä tykkäämistä. Joten luonnollisesti halusin kuunnella tämän elämäkerran. Se on hyvin kirjoitettu, Vänä itse lukee sen, luonnollisesti hyvin. Se on ymmärtääkseni rehellinen, mutta — nyt kun tunnen hänet vähän paremmin, en enää pidäkään hänestä niin paljon kuin ennen, – ihmisenä siis.

Tuomas Kyrö, Mielensäpahoittajan rakkaustarina 4

Olen lukenut/kuunnellut ehkä kaikki Mielensäpahoittajat. Harmitonta viihdettä, hyvää sarkasmia, sujuvaa sanailua, suomalaisen mielenmaiseman tarkkaa kuvausta… Jostain syystä tämä tuntuu parhaalta Mielensäpahoittajalta. Ehkä siksi kun tässä on paljon positiivista, mahdollista kasvuakin, ja tulevaisuuden toivoa. 😊

Kristin Hannah, Tomun ja tuulen maa 4½

Vahva, hyvä, jälkensä jättävä, uutta tietoa Yhdysvaltain historiasta. Ehdottomasti hieno lukuromaani. Ei ahdista, vaikka koskettaa syvältä.

Jo Jo Moyes, Hopealahti 3½

Moyesin kirja ”Kerro minulle jotain hyvää” oli minulle niin hyvä lukukokemus, romantiikkaa hyvällä tavalla, että sen jälkeen olen lukenut Moyesin kirjat sitä mukaa, kun niitä on BookBeatin suositteluissa silmiini sattunut. Siksi tämäkin. Tässä juonenkehittely eteni loppua kohti kyllä jo turhan överisti, mutta silti helposti kului yli 10 tuntia pyörälenkeillä tätä kuunnellen.

Virgine Grimaldi, Kirkkaimmat tähdet 4

Pakomatka, josta tulikin löytöretki. Äiti kahden tyttärensä kanssa roadtripillä Ranskasta ja elämän sotkuista Nordkappiin ja takaisin uuden elämän alkuun. Vähän ennalta-arvattava, mutta hyviä yllätyksiäkin, ihan mukavaa kerrontaa.

S. J. Bennett, Windsorin solmu 3½

Kuningatar Elisabeth II ratkoo murhia ja hoitaa poliisipäällikön työt ennen kuin tämä hoksaakaan. Kuninkaallisten elämänmenoa ja brittiläistä huumoria dekkarimaailmassa. Ihan kiva.

Pilvi Hämäläinen, Cinderella 4

Tätä on vähän vaikea arvostella. Synkkää hauskuutta, verbaalista tykitystä, vallan eläväistä kielenkäyttöä. Syrjäytymistä ja sen välttelyä kolmen sukupolven naisten kesken. Kun alkujärkytyksen jälkeen pääsin sisälle tähän, niin oli oikeastaan aika riemullinen kuuntelukokemus. Ja ehdottomasti sen syntymiseksi Pilvi Hämäläisen oli itse luettava (ja tulkittava) esikoisromaaninsa. Ehdottomasti.

Mika Aaltola, Mihin menet Suomi? Pelon aika Euroopassa 4½

Aaltola on selkeäsanainen, harkitsevasanainen, oppinut, humaani, älykäs, asiansaosaava, erinomainen argumentoija, vakuuttava, eikä (ainakaan vielä) itseriittoinen tai omahyväinen, ja kirja on sitten sen mukainen.

Minähän en täällä blogissa, enkä kyllä paljon muutenkaan, politiikkaa puhu/kirjoita, mutta sen verran voisin tässä maailmantilanteessa ja tämän kirjan jälkeen todeta, että jos nyt olisi presidentin vaalit ja MA olisi ehdokkaana, niin hänen numeronsa lappuun laittaisin.

Marja Vesala, Vuosi Toscanan kukkuloilla 3½

Kuinkahan monta kirjaa on kirjoitettu siitä, että ulkomaalaiset ostavat Toscanasta, Provensesta tai Marchesta tms. talon ja asettuvat asumaan paikallisen, ”alkuperäisväestön” keskelle. Ja kuinkahan monta sellaista kirjaa minä olen lukenut? – Varmasti kymmeniä. Ja tässä taas yksi.

Marja Vesala ja miehensä eivät osta taloa, mutta kuitenkin muuttavat Toscanan sydämeen reiluksi vuodeksi. Tässä kirjassa on aika paljon ruoka- ja viinitietoa, uuttakin tietoa italialaisesta elämäntavasta, kuvauksia tutuistakin Toscanan maisemista. Oikein kiva välipalakirja lokakuiseen harmauteen.

Niitä näitä

Mieli taas myllerryksessä

Pitkän puhelun jälkeen tajunnanvirtaa….

Poismeno tuo lähemmäs.

Yhteinen suru yhdistää.

Menneiden muistelu auttaa ymmärtämään.

Kuolema muistuttaa, että ehkä sittenkin olisi pitänyt sanoa jotain jo aiemmin.

Elämäkertatiedot ja elettyjen vuosien murroskohdat, syyt ja seuraukset – tietoisuus niistä tekee elämän paremmin ymmärrettäväksi, armollisemmaksikin.

Näinhän se oli tarkoitettukin.

Menneet jättävät aukkoja, jotka täyttyvät yllättävällä tavalla.

Vertailu olisi tietyillä elämänalueilla kiellettävä.

Narratiivit eivät ole tosia, ne ovat kertomuksia. Niiden ´todistusvoimaisuus´ riippuu siitä, kuka niitä luo, ja miksi niitä narratiiveja luodaan.

Historia tuo ymmärrystä, mutta myös herättää kysymyksiä.

Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää.

Meillä kaikilla on heikkoutemme, jotka ovat selvästi näkyvissä, mutta vahvuudet ovat usein piilossa ihan matkan viime metreille asti.

Olkoonkin kliseistä, mutta ´elämä on´.

Tänäänkin se on ollut hyvin hyvää. Jopa tänään.

Hyvää matkaa, – ja kiitos. Tuostakin hetkestä.
Monista myöhemmistä vielä enemmän.

Niitä näitä

Kuvia kirjoihin

Tervaporvarinpuiston venevalkamasta otos viime viikolta. Tänään ei todellakaan ollut tuollaista paistetta, oli harmaata ja kylmää, olisi voinut kyllä periaatteessa pysähtyä näillä tienoilla tänäänkin, sillä kuvattavaa oli ollut. Siian lippoamista, jota tuossa kuvan mutkan takana nyt monet kalastajat tekevät, melkein keskellä kaupunkia, on usein katselemassa useitakin ohikulkijoita. Lippolaitureilla on päivisin ainakin puolenkymmentä miestä pyyntihommissa, iltaisin varmaan enemmänkin. Mutta en ollut kuvaustuulella tänään. Ja olen ainakin kahtena syksynä lippolaitureiden tienoilla Canonin kanssa kulkenutkin.

Pari pientä elämän aurinkoa tuli sitä paitsi paistamaan meille kotiinkin. Syyslomalaiset muksut piipahtivat isänsä kanssa iltapäivällä. Meillä oli suunnittelupalaveri huomista humputtelupäivää varten.

Muutoin olenkin sitten viettänyt skannailuhommissa: sekä työkseni että ilokseni. Kuvissa on historiaa, paljon historiaa. Siis hyvä päivä tänään.

Niitä näitä

Knuutilankankaalla ja kulttuurikodissa

Siltä varalta, että tänään oli tämän kauden viimeinen pyöräilykeli, kävin aamulla Knuutilanrannassa. Taas. Kollaasin viimeinen kuva on siis tältä aamulta ja ensimmäinen huhtikuun lopulta. Joessa on tuollainen poukama, jota olen lähes viikottain kuvaillut. Vuodenaikojen vaihtelu näkyy aika mukavasti. Pikkuisen itseäni häiritsee kun kolmannen ja neljännen kuvan välistä ”puuttuu” kuva. Olimme kesäkuun alussa kaksi viikkoa mökillä, minkä aikana karusta ruskeasta ehti tulla vihreä: alkukesän herkkä lehtivihreä ei tässä kollaasissa ole esillä. Eikä kannata tämän perustella luulla, etteikö Oulussa olisi puolen vuoteen satanut tai ollut harmaata, – kyse on vain siitä, että minä en juurikaan ole pyöräillyt saatikka tuolla kuvaillut sateella.

Tänään olemme olleet iltapäiväkahvilla. Jotenkin sellaisella ”vanhanaikaisella” tavalla. Menimme kolmeksi, ja hassua, minusta oli ihan välttämätöntä laittaa helmet kaulaan. Ehkä tämä kahvilusikka ja leivoshaarukka kertovat miksi. 😀 Olin ”pukeutunut” tyyliin sopivasti.

Kulttuurikodissa saimme nähdä paljon hienoa, historiallisesti arvokasta, täysiä kirjahyllyjä, historian havinaa kaikessa. Baakkelseja, kahvia, naurua, hyviä juttuja, loistavaa kerrontaa, samansuuntaisia ajatuksia maailman tilanteesta, sen syistä ja jopa mahdollisista seurauksista, historiaa ja yhteisiä muistoja. Elämä on.

Niitä näitä

Pieniä syysiloja

Eihän tässä elämänvaiheessa, nyt kun ei enää juuri ole mitään, missä minun ”kuuluisi” olla, missä minua tarvittaisiin, missä olisin luvannut olla, missä olisi työ tai tarve olla paikalla juuri tiettynä hetkenä. Voin aamulla muuttaa suunnitelmaa sen suhteen, mitä edellisenä iltana olin ajatellut. Se on luonnollisesti vapauttavaa, mutta joskus myös ikävää: ”eikö-enää-tarvita-mihinkään”?

Mielekästä tekemistä, avuksi olemista, työnsä hoitamista, muista huolehtimista, vastuun kantamista, osana olemista sitä kuitenkin haluaa. Noiden kautta päivistä tulee mielekkäitä ja merkityksellisiä. Enää en kovinkaan paljon kipuile, kun kaikki tuo käy vähäisemmäksi, mutta toisaalta olen vähän jo oppinut ajattelemaan, että ei enää tarvitsekaan. Ei enää. Moni asia on jo tehty. Ja se, että päivä meneekin erilailla kuin oli aikonut – sehän voi olla ihan hyväkin juttu. Tänäänkin on ollut.

Ajatuksenahan vielä eilen illalla oli, että kun nyt VIHDOIN on toimiva, hyvä laadukas monitoimikone, ennen kaikkea skanneri, ryhdyn oikein urakalla purkamaan aineistovuorta, joka on työhuoneeni nurkassa kuukauden odotellut aikaansaamistani. Kiire ei onneksi ole vieläkään, mutta …

Ja niinhän siinä sitten kävikin, että aamupäivä melkein kului, että lopulta sain kaikki uuden laitteen asetukset ja tulostukset vaadittavan mukaisiksi. Mikäpä siinä. Lenkille lähdin kun kerran influenssarokotuksestakaan ei mitään seuraamuksia, jotka sen olisivat estäneet. Hautausmaallakin kävin, tänään jo 18 vuotta isän kuolemasta. Ei tunnu ollenkaan niin pitkältä tuo aika…

Kotiin hain kukkakimpun marketista, metsästä kuusen hakoja. Ja niinhän se sitten kotiin palattua kului pitkä tovi kun keittiötä, kotia muutenkin, ja jopa terassia, laittelin syysasuun. Kynttilöitä, – lisää kynttilöitä, joka paikkaan. Vähän mietin, että josko tilaisin vielä kotiinkin yhden tai ehkä kaksi 🙂 valkoista talolyhtyä, ne menisivät sitten joulupöydässä ja ikkunoilla … Toisaalta, eikös minulla pitänyt olla se kaiken irtaimen pitäminen mahdollisimman vähänä? Ja onhan noita lyhtyjä aika monta, viisi täällä kotona ja vielä kaksi mökillä.. Siis en tilaa.

Halloween lyhdyn (3 €) ostin Kontista, jonne vein ne kaksi villatakkia, jotka äidin jäämistöstä jemmasin itselleni (toisen niistä toin äidille tuliaisena Wienin matkaltamme…), mutta enpä minä ole osannut niitä pitää.

Kävyt on niitä, jotka ostin viime joulun tienoilla; pinjan kävyt ovat olleet mukavia milloin milläkin pöydällä, nyt ulkona terassilla, aika hataraksi ovat jo käyneet. Pian tullenee uusia kauppojen hevi-tiskeihin ja nämä pääsevät silloin mökkiterassille hapertumaan.

Vähän off-season on tuo aika uusi kastelukannuni. Sen tilasin samasta paikasta kuin talolyhdyt. Ja se on itse asiassa oikein hyvä, ja tarpeeksi iso, Festan aika monien isojen viherkasvien kasteluun. Ja onhan tuollaisena ihan ”sisustuselementti”. Vanha pieni litran kastelukannu oli täytettävä viisi, kuusi kertaa kastelurupeaman aikana, nyt hoituu yhdellä kertaa kaikki. Ja kuten sanottu, on osa sisustusta, hyvää kuvausrekvisiittaa. 🙂

Tunnelmallista lauantaita toivottelen..

Niitä näitä

Erilaisia perjantainpuuhia

Päivän teemana on UUSI TULOSTIN/SKANNERI! Jihuu! Ihan uudella levelillä on kaikki kuvahommat, pikku yritykseni paperityöt, kirjeet, viestit ja ehkä jopa pienet valokuvataulut kodin seinille. Epson 8500 on melkein kaikilta osin toiminnassa. Aika vähän ärräpäitä tähän mennessä. Ja koko ajan homma etenee. Että sitä voi ihminen olla iloinen tuollaisesta teknisestä uudesta vempaimesta.

BTW: Olettekos jo katsoneet nämä? – Ihan hillittömän hauskoja, hellyttäviä, hienoja kuvia: maailman hauskimmat luontokuvat.

Tänään myös influenssarokotus. Vuotta vanhempana olisin saanut kaupungin piikkiin rokotuksen, mutta päätinpä kuitenkin vaikka maksaa siitä, ettei tauti iskisi. Viime aikoina kun näitä rokotteita on tullut hankituksi ihan nelinkappalein, niin mikseipä vielä tämäkin. Sellainen huomio Terveystalon käytäviltä ja auloista, sekä ruokakaupasta kaupungilla: olipa paljon maskillisia. Tätä se taas on. Minä olen hoksannut talvikamppeita ja laukkuja esille ottaessa, että kaikkien taskuissa on vähintään kaksi maskia. Siihen keväällä jäätiin, en haluaisi palata.

Nyt jatkamaan tulostimen kanssa puuhastelua, ” Vain elämäätä” meillä ei ole enää pariin perjantaihin katseltu.

Oulu Ruoka ja viini

Parhaimmillaan parasta

Auringonlasku työhuoneeni nurkalta … Olisinpa ollut rannassa. Päivällä olinkin. Kyllä syksy parhaimmillaan on parasta. 🙂

Tänään jatkui Linnea Vihosen ”Yhdessä pöydässä” -kirjan mukaan kokkailu. Vähän kuin varaslähtö tai koe-erä pyhäinpäivän pöytään: paahdettu kurpitsapelti, paahdettu feta-chilitahna ja lisäksi sitruuna-mustakaali. Ohje on hokkaidokurpitsalle, mutta minä tein myskikurpitsasta koska sitä oli kaupassa ja koska pidän siitä enemmän. Ohjeet kaikkiin kolmeen on nettikeittokirjansa nettiversiossa, joka avautuu (ainakin nyt) ihan noin vaan. KLIKS

Olen kyllä joskus ravintolassa saanut lisukkeena mustakaalta, mutta enpä ole ennen itse tehnyt. Se on lempeämmän makuista kuin lehtikaali, oikein hyvin sopi tähän kokonaisuuteen. Ohi ohjeen ripottelin valkosipulien päälle vähän suolaa ja pienen tilkan oliiviöljyä. Tämä setti voisi olla pyhäpäivän liharuoalle hieno sadonkorjuuajan lisuke, mutta näin arkena kasvisruoka riitti ihan hyvin. Ja tänä syksynä minun ruokavalioni suhtautuu lempeästi jopa kaaliruokiin.

Ainolan puiston Kiikkusaaressa on yksi kyynelkoivu [´Betula pendula Youngii’]. Kaupunkiopppaan kierroksella tämä tuli tutuksi, – toki aiemminkin sen olin nähnyt kymmeniä, jollen satoja kertoja (Toivoniemessä 80-luvulla asuessamme juoksulenkkini meni tämän ohi), mutta enhän sitä ollut mitenkään noteerannut. Aika itkuisen näköinenhän se onkin, eikö?

Tänään se oli vielä ihan vihreä, kun taas melkein vieressä kasvava Oulun ehkä komein riippakoivu on jo hyvinkin syksyisessä lehtivärissä.

Muistikuvia Oulu Valokuvaus

Paperi- ja kuvahommia

Pakkasaamuna oli niin kaunista, tyventä, tuulentonta., mutta olinkin autolla liikkeellä ja menossa henkilökuvauksen tekemään, joten enpä sitten voinutkaan jäädä ulos kuvailemaan. Ihan mukava potrettikuvaustuokio oli. Eikä kestänyt kauaa, joten takaisin kotiin. Ja sitten pyörällä ajan kanssa ulkoilemaan.

Nyt alkaa kyllä olla siinä rajoilla, että Helkamani on aika siirtyä huoltoon, ja minun siirryttävä tepasteluhommiin. Ja aktivoitava salikortti. Muttaku. Saapa nähdä saanko aikaiseksi. Satais lumen ja tulis ladut. 😀 Mökillä jo sataakin…

Iltapäivällä Juniori piipahti muksujen kanssa. Sen verran, että ehtivät sohvatyynyistä tehdä majat, tai Eevis teki kioskin, josta myi aamu- ja iltapalaa. Minullakin oli pentuna mielikuvituskioskeja ja ravintoloitakin, ja sitten vähän isompana kavereitten ja veljen kanssa pystytettiin talleille ihan oikeakin kioski. Jospa tässä joku päivä etsisin siitä kuviakin.

Kuvien skannailu on nyt kyllä vähän mahdotonta, kun kopio-tulostus-skannerikone (melkein 15 vuotta vanha) hajosi. Uusi on kyllä jo tilauksessa, – nyt juuri sille kun on monenlaistakin tarvetta. Kalenterimyynti ja sitä myöten (paperi)laskutus, historiatoimikuntahommat ja erityisesti kuvatoimitus edellyttävät skanneria ja tulostusmahdollisuutta. Ja äidin biografiakin, joka alkaa vihdoin olla loppusuoralla. Ainakin tekstin osalta. Kuvat siihenkin olisi saatava digitaalisina, siis joko kuvattava tai skannattava, ja ennen kaikkea etsittävä ja valittava.

KALENTERIOSTOKSILLE

Kalentereista puheenollen. Hoksautanpa, että nyt sekä Saariselkä kuvissa että Oulu kuvissa -seinäkalenterit vuodelle 2023 ovat lokakuun ajan tilattavissa ennakkotilaushintaan. Linkkien takaa tarkempia tietoja.

Tänä vuonna Oulu-kalenterin tilaajille laitan mukaan myös viisi kappaletta Oulun kauniit vanhat rakennukset -postikortteja.

Rotissöörit Ruoka ja viini

Rotissöörien kanssa antiikissa

Italica Taberna. Ja rotissöörit. Ja antiikin menu.

Olen kylläinen, iloinen, ruokaystäviä nähnyt, jutellut, kuunnellut, nauttinut.

Tänään Oulun voutikunnan 18 ensiksi ilmoittautuneelle jäsenelle (ei aveceja) oli tarjolla Italica Tabernan, meidän kesäkuussa testaaman uuden oululaisen-italialaisen ravintolan päivällinen. Ei ihan talon ”normi”menun mukaista, mutta saimme ruoan oheen ruokahistoriaa, tarinoita ja makuja antiikin tapaan, makuja ilman suolaa ja suklaata – ihan kuin antiikissa.

Neljän ruokalajin menu oli mielenkiintoinen.

Alkuun antiikin lihapullia, maitomunakasta, gratinoitua ricottaa
Nyt toivon, etten olisi ottanut sitä kolmatta pientä lihapullaa, vaikka olivatkin oikein hyviä.

Pastana oli Lasagne Apicuksen tapaan (Apicus oli antiikin ”keittokirjailija”).

Pääruokana possun paisti hunajalla (Spalla di Maiale alle Mele in Bellavista)

ja jälkkäriksi viikunoita, taateleita ja mustaccioli (suklaakeksejä, mutta kun antiikissa ei ollut suklaata, niin keksit oli valeltu hunajalla).

Kaikkinensa vähän joulufiilis jäi menusta. Ja kylläinen olo. Joko mainitsin siitä?

Niin se kuulkaa minäkin hyvässä seurassa ja oivallisten lisukkeiden (omenakastike ja haudutettu endiivi!!) kera söin lautasellisen possun lihaa.

Marta e FIlippo – ravintoloitsijat, tarjoilijat, tiskaajat, ploggaajat – tekevät kaiken kahdestaan. Edelleen toivon heille kaikkea hyvää ja menestystä Oulussa.

Ja rotissöörielämän jatkuvan.

Niitä näitä

Syyspäivä vanhoilla poluilla

Aika lailla näissä merkeissä mennyt tämä päivä. Vanhaa kirjeenvaihtoa, haastatteluja.

Muutamia helmiä vanhempieni ja isovanhempieni kirjeenvaihdosta vielä löytyi.

Vanhoja ja uusia kuvia. Tilaustöitä, haastekuvia, historiankirjoitusta, ja historian lukemista.

Kynttilänvaloa. Kevyenliikenteen väylät keltaisina. Kovaa vastatuulta, mutta myös myötäistä.

Hyvin tavallisia syksyisiä elementtejä elämässäni nämä olleet ”aina”.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Ei ainoastaan hyvää lihaa

Kampot-pippuri! – Tämäkin se piti vielä kokea ja kokeilla. Ja kannattihan se. Toki olen tullut keittiössäni toimeen ennen kuin koskaan olin kuullutkaan moisesta:

Kampotin ja Kepin maakunnissa sataa paljon ja säännöllisesti,
sadekausi on kuivaa kautta pidempi. Alueen pinnanmuodostuksen ansiosta viljelmät
on voitu sijoittaa kukkuloiden rinteille ja vuorten juurille jossa kasvualusta
on paras mahdollinen. Tämä vaikuttaa suoraan laatuun, erityisesti sen aromiin
ja tasapainoiseen tulisuuteen.
Kampot pippureilla on ainutlaatuinen maku ja tuoksu jonka takia se erottuu muista pippureista.

Kuulostaa vähän viinin/viinitilan raportoinnilta/mainokselta, eikö? – Mutta kyse on Kambodžassa tuotetusta pippurista. En (vieläkään) tiedä ko. maasta juuri mitään, en osaa sijoittaa sitä kartalle (jossain Aasiassa, eikö?) mutta nyt tiedän, että siellä kasvaa pippuri. Sinnekö sanonta ”Missä pippuri kasvaa?” viittaakin? – Ei, ei se ihan juuri sinne viittaa, Aasiaan kuitenkin.

Joka tapauksessa pippureissakin on eroja. Tämän asian äärelle tulin hankkiutuneeksi, kun toissapäivänä kävin hakemassa eilisiin ”Laidunkauden lopettajaisiin” jotain hyvää grillattavaa. Minähän en ole mikään grillauksen osaaja, vaan se on Pehtoorin erityisosaamista. Usein ideoin, marinoin, teen tykötarpeet, mutta mies grillaa. Ajatuksenani oli, että olisi vartaita… Mutta tulin lihakaupassa johdatetuksi varmemmille vesille tai siis ohjeistettua hyvän vaihtoehdon äärelle. Toki meillä oli vartaita, mutta ei mitään sekavartaita, vaan kuvelihaa (flank steak) Black Angus. Pyytämättä lihakauppias ”siivosi” lihan valmiiksi ja neuvoi paistotavan ja lämmön. aika perinteisellä marinadilla liha lepäsi yön jääkaapissa: öljyä, valkosipulia, kotipihan yrttejä ja savupaprikaa (sweet), vähän suolaa ja Kampot-pippuria. 😀

Taas kerran viikonlopun ruoka-asioissa Torin Lihamestarin kivijalkakaupassa asioin. Onhan kaupasta ollut täällä moneen kertaan (esim. täällä (Liha-kurpitsapata) ja täällä) ohi mennen puhetta, mutta nyt kyllä on jo ”pakko” vinkata vähän perusteellisemmin.

Kauppahallin remontin (2018) jälkeen Lihamestari muutti Isollekadulle, mikä merkitsi myös valikoiman laajentumista. Hiljalleen peruslihatuotteiden oheen on tullut monia erinomaisen hyviä juttuja: valmiit burgerboxit vapun ja uudenvuoden aikoihin (toki muulloinkin), erityisesti pääsiäisen aikaan monenlaiset lammastuotteet, tietysti joulukinkut (jotka eivät kyllä kuulu meidän keittiöön tai ruokapöytään…), ja sitten monia mukavia gourmet-herkkuja, joita ei juuri muualta Oulussa löydy: mmm. sitruunapastaa, erinomaista tomaattisäilykettä (Mutti on hyvää, mutta jotain vielä parempaa), anjovista (vitello tonnato vaatii sitä, niin ja sellainenkin ”pikkujuttu” että ko. kauppa on Oulussa suunnilleen, ehkä, varmastikin ainoa, jossa on sitä vitelloa), punaviinikastikejauhetta (ehdottomasti kannattaa kokeilla), hanhenmaksaa (ks. eilinen menu!), pancettaa.

Ja on mainittava erikseen, että kaupan nettisivulla on myös monia reseptejä, grillausohjeita ja vinkkejä.

Ja juttu, josta on pitänyt kirjoittaa jo monta monituista kertaa, olen ottanut parikin kuvasarjaa aiheeseen liittyen, mutta löydänkö niitä kuvia nyt?- En. Mutta kerron silti. Lihamestarin pakastealtaista löytyy pizzapullia. Yhden pizzapohjan ”pulla” maksaa kaksi euroa. Meillä on näitä pizzapohjan tekoon tarvittavia palleroita ”aina” pakkasessa. Aamulla pitää muistaa ottaa tarpeellinen määrä sulamaan jääkaappiin, puolelta päivin nostaa ne huoneenlämpöön ja iltapäivällä sitten vain kaulita ohuen ohuiksi pohjiksi (ja ohuen pohjan aikaansaaminen on vallan helppo juttu). Usein teen tomaattikastikkeen itse, tuunailen vähän, mutta kaupassa on myös valmiita tomaattikastikkeita ja vastikään olen löytänyt pakastealtaista myös valmiiksi raastettua pizzamozzarellaa. Onhan se Valionkin ihan kelpo, mutta vielä parempaa, kauniisti liki rapeaksi ruskettuvaa on tuo lihamestarilta löytyvä. Ensi kerralla kun teen laitan kuvan!

Ja siitä pippurista vielä. Tänään testasin sitä tomaattisalaatin ylle: ja kyllä. Toimii. Se ei ole liian ”pippurista” 🙂 , se on aika hedelmäistä, voikohan pippuri olla hedelmäistä? – No minusta voi.

Joskus näkee ruoka/naisten lehdissä haastateltavan kokkeja, julkkiksia tai ihan taviksiakin, ja heiltä kysytään, ”mitä sinulta aina löytyy keittiöstäsi/jääkaapistasi?” – Minä voisin vastata, että fetaa, pastaa ja pippuria. Ja sitten jos voisi vielä sanoa vaikka seitsemän ainesta niin tomaatteja, kahvia, vettä, juustoa (fetan lisäksi ainakin pecorinoa), kurkkua, leipää (vaikken sitä juuri nykyisin syö) ja jotain pientä makeaa (tumma suklaa, keksit, pienet pullat, laku).

BTW, millainen on sinun top3 tai top10 ruoka-ainesta, joita löytyy ”aina”. Nyt kun meitä on kehotettu varmuusvarastojen hankkimiseen, niin mitkä on ne perusruoka-ainekset, joita sinulla on? – Kerro ainakin top3. 🙂

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Laidunkauden lopettajaiset

Monien vaiheiden jälkeen kävikin niin, että meillä oli tänään ruoka”vieraita”. Päätimme Pehtoorin kanssa jo alkuviikosta, että tänä viikonloppuna on ”laidunkauden lopettajaiset”, joiden jälkeen pihan hiiligrilli saa hupun ylleen ja isännänviiri lipputangosta laskettaisiin, kunnes vappuna taas nostettaisiin salkoon. Lopettajaisten odotettu muonamahvuuden määrä on pitkin viikkoa vaihdellut kahdesta kuuteen, ja tänään sitten meitä oli neljä. Juniori & Miniä olivat vapaalla ja minulla halu kokkailla aikuisten ruokaa viikonloppuna.

Menusta tuli – etten sanoisi – aika vaihteleva. Ei oikein mitään muuta ”punaista lankaa” kuin että halusin kokeilla jotain uutta ja tyhjentää kaappeja.

Pääruoka siis lihaa ja tykötarpeita – niihin palaan huomisessa postauksessa laajemminkin – mutta tuo jälkkäri: Eton Mess tulkoon esitellyksi nyt.

Tämä englantilainen, tyypillinen niin monissa romaaneissa mainittu klassikkojälkkäri on jäänyt koekeittiössäni testaamatta. Ehkä en ole sitä koskaan maistanutkaan, en ainakaan niillä neljällä Englannin reissullani, jotka on tullut tehtyä (Bournemouth 1973, Brighton 1974, muutama vuorokausi telttaretkellä 1980 ja kymmenen vuotta sitten Pehtoorin ja tyttären kanssa Lontoossa)

Mutta tänään on Eton Mess nautittu ja arvosteltu. Kyselin kommentteja, jotta voisin täällä mainita, mihin Miniä totesi, ”olen ottanut kaksi kertaa lisää, tarviiko muuta sanoa?” Ja löytyihän meiltä sitten vielä sanoja, marenki tekee ruoasta mukavan rapeaa, kermaista, mutta kummallisen kevyttä, raikasta ja makeaa… Ja minä voisin vielä lisätä, että mahdottoman helppo tehdä (jos on yleiskone).

Tämä on sukua Pappilan hätävaralle ja Pavlovalle, mutta höttöisempi, ilmavampi. Ehkä perinteisin versio tästä kuuluu tehdä mansikoista, mutta meillä oli tänään vadelmia ja pensasmustikoita. Ei valittamista.

Eton mess -reseptejä on netti pullollaan. Minä sovelsin Arlan sivulla ollutta. Mansikkavaiheen jätin väliin, käytin tuoreita marjoja (mustikka ja vadelma), pistaasirouhetta oli, mutta yrttipenkin sitruunamelissat ovat jo aikaa sitten paleltuneet, joten ei mitään vihreää… Enkä ollut muistanut ostaa valmiita marenkeja, joten takaisinpa aamusella nekin. Mukavan sitkeitä tuli marengeista.

Mistä nimi tälle jälkkärille? – Mikä ihmeen ”Etonin sotku”? Tämä on siis perinteinen englantilainen jälkiruoka, josta on kirjallisia tietoja jo vuodelta 1893. Silloin ja sen jälkeen tätä tarjoittiin Eton Collegessa vuosittaisen krikettimatsin jälkeen. Wikipedia tietää kertoa myös tällaista:

In recent times, ”Eton mess” has often been used by commentators in the media to describe political infighting within the UK Conservative Party over issues such as Brexit. Eton mess is used because a number of Conservative politicians were educated at Eton College.

Helppoa, hyvää höttöä on tämä. Teen vielä kun muksutkin ovat kanssamme syömässä.

Niitä näitä

Aika rientää

Se on siinä ja siinä, onko paniikki alkamassa. Tänään (taas) olen todennut, että aika menee ihan liian nopeaan. Hämärästi, ihan mahdottoman hämärästi muistan ajan, jolloin toivoin, että aika kuluisi edes vähän nopeampaa. Että täyttäisi 18 v. ja toisaalta saisi ajokortin ja toisaalta pääsisi oikeasti (ei vain vanhan naaman takia) Seurahuoneelle. (Minulla ei koskaan ollut väärennettyjä henkkareita, kuten niin monella muulla lukiokaverilla; kunhan laitoin bleiserin päälle ja tukan vähän jotenkin kiinni, niin kyselemättä pääsin sisälle: tanssittiin ja juotiin 17-vuotiaana bacardicolaa siinä kuin oltaisiin ”oikean” ikäisiä. ”Rupsahda rauhassa… ” )

Ajan nopeaa kulumista tuli odotettua myös kun odotti tulevansa joskus maisteriksi, raskaaksi, saavansa ensimmäisen kirjansa julkaistuksi, pääsevänsä lomalle, saavamme talon valmiiksi, joulun tulevaksi, hammaslääkärireissun olevan ohi, … ties missä kaikissa vaiheissa on tullutkaan toivoneeksi ajan nopeampaa kulumista. En toivo enää. Toivon vain, että ehtisin ajan mukaan, että ehtisin tehdä kaiken, mitä haluaisin, tai edes, mitä olen asettanut tavoitteekseeni tehdä. Mutta en ehdi. En millään.

En edes yhdessä päivässä ehdi sitä mitä aamulla aioin.

Mutta onko tässä kyse myös siitä, että olen vihdoin oppinut, että ei tarvitsekaan, ei tarvitse edes yrittää?

Ehkä se, että käytin tänään, aika aamuvarhaisella, (jolloin Limingantullin Prismassa ei edes ollut juuri ketään muita,) melkein kokonaisen tunnin kaupassa, oli tällä kertaa taustalla tällaisiin ajatuksiin. TUNNIN yhdessä marketissa! Etsin ja tutustuin, harkitsin ja taas etsin. Ja inspiroiduin.

Hyvä on, ostin – taas – kynttilöitä. Ja leipää – se on nyt kyllä muutaman viikon jälleen ollut kiellettyjen asioiden listallani, mutta kun neljättä kertaa kuljin lämpimän hapanjuurileivän ohitse, tulin ajatelleeksi, että kerrankos sitä! Ja taas pari tervettä minuuttia elämässä on menetetty, tai noh, tiedä häntä.

Eihän tänäänkään – taaskaan – kaikki mennyt niinkuin olin toivonut, ja johon olin valmistautunut (hedelmäsalaattiainekset, värityskynät, luettavat kirjat ja pelattavat pelit valmiina), mutta silti on ollut ihan hoppupäivä. Ja samalla odotan huomista, valmistelen sitä: kohti uusia pettymyksiä ja kiireistä oloa? – Höpö höpö. Nyt hyvä perjantai-illan levollinen olo. Kuten Maria Veitola suunnittelemassaan Roosa-nauhassa toteaa: ”Meillä on vain tämä hetki”. Muistetaan se.

Historiaa Niitä näitä Puutarhahommia Reseptit Ruoka ja viini

Puita, perunoita ja bestsellereitä

Rauhallinen, tekevä torstaiarki täällä tänään.

Kuvahommia melkein koko päivän, mutta sen verran kuitenkin olin maantien päällä, että oli hyvinkin tarve lämpimälle ruoalle. Ja Pehtoori, ulkotyöläinen, nyt ainakin oli nälissään. Täällä meidän kujalla on menossa varsinaiset harvennushankkuut. Pehtoori sen oikeastaan aloitti, kun tilasi puunkaatajamiehet tontillemme: toissapäivänä lähti kaksi kuusta autotallin takaa ja sitten iso, jo lahoamisuhan alla oleva valtava sembramänty takapihalta. Ja koivujen harvennusta jo suunnittelivat. Ja sitten sekä vastapäisestä että viereisestä naapuristamme on nyt tilattu samat puunkaatoammattilaiset hommiin. Avaraksi käy maisema Rantapellossa. Ja lehdettömäksi: monia peräkärryllisiä lehtisäkkejä on lähtenyt Ruskoon… Puutarhuri oli siis nälissään.

Niinpä tein sienisalaattia (Hangasojan haaparouskut), vihersalaattia ja vuoallisen perunagratiinia, Pehtoorille vielä tuoremakkaraa samalla uunin lämmityksellä.

Perunavuoka on melkein klassikko meidän keittiössä. Muistaakseni ohjeen toi L., joka on jo parikymmentä vuotta asunut Turussa. Ohje on myös LappItaliassa, mutta kirjoittelenpa sen nyt tähänkin. Esim. syksyisten pataruokien oheen oikein hyvä lisuke.

Vuohenjuusto-perunagratiini

1 kg jauhoisia perunoita
3 dl ranskankermaa
200 g vuohenjuustoa
suolaa
mustapippurirouhetta
nokare voita

Voitele uunivuoka ja lämmitä uuni 175 asteeseen.
Kuori ja viipaloi perunat. Leikkaa myös
vuohenjuusto viipaleiksi. Lado puolet perunoista
vuokaan, ripottele suolaa ja pippuria perunoille,
ja kaada noin puolet ranskankermasta perunoiden
päälle. Levitä vuohenjuustoviipaleet ja niiden
päälle loput perunat, suolaa, mustapippuria
ja loput ranskankermat. Laita vuoka uuniin noin
1½ tunniksi. Anna gratiinin vetäytyä kymmenisen
minuuttia ennen tarjolle asettamista.

* * * * * *

Viime viikolla tuli taas, kylläkin pitkästä aikaa, yksi kysely, että olisiko minulla myydä kirjoittamaani Oulun onnikkaliikenteen historiaa… Mutta eihän sitä ole ollut pitkään aikaan, ei moneen vuosikymmeneen, – kirja ilmestyi jo vuonna 1987. Mutta vilkaisinpa Antikvaarista, josta tänään tuli ilmoitus heidän hakujärjestelmänsä uudistuksesta, olisiko siellä nyt myynnissä tätä bestselleriä.

Kirjasta otettiin aikoinaan 800 kappaleen painos, josta isäni osti ja jakoi varmaan neljänneksen ympäri Suomea, mutta silti kirjaa kysellään vuodesta toiseen, eikä sitä juuri ole divareissa ollut. Mutta nyt oli. Useampikin kappale, ja edelleen suunnilleen samaan hintaan kuin uutena, paitsi että signeeraamani kappale on ihan hintava!!

Näytti siellä olevan muutakin tuotantoani (ks. täällä), mutta ei esim. LappItaliaa, jota myös edelleen kysellään. Perheen kans pohdittiin, että pitäisköhän ottaa uusintapainos tuosta onnikkahistoriasta ja ryhtyä myymään signeerattuja. Tienaisi enemmän kuin Saariselkä-kalentereilla. 😀

Niitä näitä

Lokakuu on väri

Lokakuu on väri…

Vai olikohan se sittenkin niin, että väri on lokakuu. Joku runo alkaa noin. Yhdessä/jossain minun paristakymmenestä runokirjastani on runo, jossa on tuo säe. Mutta minä en muista. Enkä edes sitä kumminpäin tuo on.

Eikä kirjoista voi hakea rivejä tai säkeitä googlaamalla. Niin kuin kirjojen paperikuviakaan ei voi suurentaa kahdella sormella laajentamalla. Se on vahinko, ehkä.

Joka tapauksessa tämä lokakuu on ollut minulle värejä täynnä. Muistelen, että viime vuonna oli enemmän harmaata. Tai ehkä minä vain en niitä nähnyt.

Tässä päivässä on ollut paljon ”ehkiä”, ja melkein kaikki ne sellaisiksi jäivätkin. Enkä oikein pidä sellaisesta. Yleensä ´kyllä´ tai ´ei ovat parempia vaihtoehtoja kuin ”ehkä”´. Epätietoisuus ei ole mun lempiasetus.

Monena iltana olen (taas) vetäytynyt viimeiseksi tunniksi kutomaan ja kuuntelemaan kirjaa, se on hyvä keino rauhoittua, ja viides riddari alkaa olla pian kaarrokkeessa asti: paras ja kurjin vaihe yhtäaikaa vielä edessä, mutta kummasti olen jo miettinyt, että jotain vielä tulevalle talvelle haluan neuloa, jotain muuta kuin sukkia. Ei siis ihme, että olen viettänyt aikaa pari viikkoa sitten löytämäni Islantilaisneuleet FB-ryhmän kuvia katsellessa. Ryhmässä on yli 34 000 jäsentä, joten riddareita, alasuqineja, sumuneuleita, gledejä, puunvuosia ja palatsineuleita riittää ihailtaviksi. Myös Villahullun sivuilla olen piipahdellut, samoin Jenna K(osteti)n Ihtiriekkoknits ja Neulottu Kalevala neuleet (kuten myös hänen kirjansa) kiehtovat. Kyllä vielä jollekin islantilaisneuleen teen… Juniorilta se vielä puuttuu. Ehkä.

Ja ”käsityötä” on myös blogin ja muiden nettisivujen uuden julkaisusysteemin käyttöönotto tai siis vasta opettelu (tässä postauksessa mm. ”artikkelikuva” otettu käyttöön). Olen unohtanut sen ihan kokonaan ja pian se on jo pakko; olisi siis hyvän sään aikana valmistautua. Huomenna sitten taas sitäkin. Ehkä. Huomiselta kun peruuntui iltapäiväksi toiveissa ollut muksujen touhutuokio meillä. Onhan tuossa kyllä muuta touhuamista tiedossa, siivouspäiväkin on sitten otettava vakavasti. 😀