Tammikuun osuus Helmet-lukuhaasteeseen alkaa olla valmiina.
Tänäkin vuonna näyttää siltä, että haaste vie minua uudenlaisten kirjojen pariin. Joukossa on monta sellaista, joita tuskin olisin hoksannut lukulistalle ottaa, jollei haaste ja haasteen ”lukupiiri” olisi suosituksiaan jakanut.
Alla olevassa listassa kirjailijan ja kirjan nimen alla suluissa on se kohta, johon kirjan haasteessa sijoitan. Lista ei ole lukemiseni järjestys, vaan haastelistan järjestyksen mukainen.
Nyt on vielä yli 30 kirjaa tänä vuonna luettavana, joten kaikenlaiset suositukset kirjoista ovat tervetulleita…
Rosa Liksom, Väylä
(”Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana”)
Rosa Liksomin kirjoja olen joskus yrittänyt lukea (mm. Hytti n:o 6), mutta ovat tainneet aina jäädä kesken. Väylä ei jäänyt! Se on kirja torniojokivartisten evakkoon lähdöstä Ruotsiin, se perustuu muistoihin ja muistitietoon, se kertoo sotalapsen elämästä, ja kasvusta nuoreksi naiseksi: ”Olima tien päälä”.
Siinä kuvataan väylänvarren luontoa ja ihmisiä kauniisti ja karustikin, siinä on epätoivoa ja toivoa. Kirjassa on vahvana Tornionlaakson murre, ´meän kieli´. Anna Saksmanin lukemana, voisin väittää, että tulkitsemana, murre tekee kirjasta teoksen. Yksi parhaista kirjoista tänä talvena. *****
Pirkko Saisio, Passio
(”Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija”)
Toinen suomalainen pitkän uran kirjailijana tehnyt nainen, jonka tuotantoon en ole koskaan aiemmin uponnut, on Pirkko Saisio. Nyt upposin! Ymmärtääkseni tämä ei olekaan Saision ”tavallista” tuotantoa. Kirjajärkäle vei mennessään. Ja Saision oma, pehmeä ääni sopivat tunnelmaan enemmän kuin hyvin. Kirjassa kuljetetaan yhtä korua (tai sitä mitä siitä on jäljellä) puoli vuosituhatta läpi Euroopan. Kirjassa on monta kirjaa sisällä. Siinä on historian todellisia tapahtumia, aikakausien mentaliteettia, se on uskonto-, oppi-, aatehistoriaa. Kirja on hyvin ”oppinut” ja Saisio on tehnyt valtavan taustatyön.
Kesti hetken, ainakin ensimmäiset sata sivua, että ymmärsin, mistä lopulta on kyse: elämän tarkoitus. Sen etsiminen, kohtaaminen, menettäminen, uskominen ”milloin mihinkin”: Jumalaan, sosialismiin, rakkauteen, rahaan. Eihän se, että kuvatut vuosisadat olivat raakoja, ole kirjailijan ”vika”, mutta se, että Saisio antaa väkivallan ja raakuuden muutamia kertoja mennä pidemmälle kuin minä kestän (= hyppäsin sivut ohi), pudottaa arvosanan täydellisestä. ****½
Elisabeth Strout, Olive, taas
(”Kirjan nimi on mielestäsi tylsä”)
Tämä on jatko-osa kovasti tykätylle Olive Knitteridge -kirjalle. Minä en erityisesti tykännyt siitä ensimmäisestäkään, mutta kun tätäkin Helmet-lukupiirissä hehkutettiin, otin kuunteluun. Tässäkin on paljon pieniä kertomuksia, vanhan naisen vanhenemisesta ja itsetutkikistelusta. Ehkä aihe on tällä hetkellä liian läheinen 😀 , että olisin innostunut. Jänniä tyyppejä Strout kyllä osaa luoda. ***
Ann Patchett, Hollantilainen talo
(”Kirjassa ei kerrota tapahtumia aikajärjestyksessä”)
Yhdysvaltalainen kirjailija Ann Patchett on minulle aiemmin tuntematon. Ja tämä on hänen kahdeksas romaaninsa, joka nousi sekä Pulitzer- että Women’s Prize 2020 -palkintoehdokkaaksi. Sunday Timesin arvostelija toteaa: ”Romaani joka tulvii tuskaa ja hellyyttä ja jossa Patchettin kertojankyky näkyy koko loistossaan. Syvällinen, väkevästi sisintä kouraiseva romaani perheestä.”
Ehkä minä en keskittynyt tähän kunnolla, mutta en kyllä ihan tuollaista hypetystä tälle antaisi. Ihan kelpo kirja kuitenkin. ***½
Ingar Sletten Kolloen, Kuningatar Sonja
(”Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta”)
Hyvän elämäkertateoksen luettuaan ajattelee tuntevansa kirjan henkilön aika hyvinkin. Tämän jälkeen minulle ei jäänyt sellaista kuvaa. Tästä jäi kovin ”virallinen” tuntu. Vähän kuin hovin hyväksymä versio kuninkaallisesta. Dokumentti kuningatar Sonjasta, ei hänen elämänsä ”tarinaa ja tunteita”. Mutta mielenkiintoista kuitenkin. ***½
Mari Manninen, Yhden lapsen kansa
(”Kirjan on kirjoittanut toimittaja”)
Hesarin Kiinan kirjeenvaihtaja Mari Mannisen reportaaseista olen tykännyt ja Kiinassa kaksikin kertaa käynyt, väestöhistoriaa ja syntyvyyttä tutkinut, joten luonnollisesti tämä valikoitui lukulistalle.
Muistiinpanoihini olen merkinnyt: ”Ammattilaisen huolella tekemä, monesta eri näkökulmasta Kiinan yhden lapsen -politiikkaa tarkasteleva kirjanen. Paljon haastatteluja, selkeää tietokirjallisuutta, oikoo väärinkäsityksiä, laajentaa käsitystä maailmasta ja sen tulevaisuudesta.” ****
Antoine de Saint-Exupéry, Pikku prinssi
(”Pieni kirja”)
Tämä löytyy omasta kirjahyllystä, hankittuna jo joskus teinivuosina. Montakohan kertaa sen olen lukenut. Nyt kuuntelin. Joka lukukerralla tämä on erilainen.
Asteroidi B612 ja ystävyys – elämisen tarkoitus tässäkin. Kaunis aikuisten satukirja. ****
Annette Bjengfeldt, Palermotien taivaallinen laulu
(”Kirjassa muutetaan uuteen maahan”)
Hassusti absurdi, minusta ”naivistinen” kirja. Jotenkin juoneton; luettelo tapahtumista, ei mennyt tunteisiin, ei mitään samaistuttavaa, ei koukuttanut, mutta jotain huvittavaa, sarkastista, hymyilyttävää siinä oli. Ja tuli mieleen, että josko hankkisi lentoliput Kööpenhaminaan. 😉 ***½
Aila Meriluoto, Mekko meni taululle
(”Kirjalilijan nimessä on luontosana”)
Kahden opettajan ujo lapsi, joka jo lapsena halusi kirjailijaksi, vaikkei ehkä sitä tiedostanutkaan. Lapsuus 30-luvun Suomessa, ja sota-ajan elämänmenon kuvaaminen ovat kirjan antia. Ehkä en olisi pientä kirjasta saanut loppuun luetuksi, mutta Seela Sellan lukemana siitä tuli ilo ja nautinto. ****
Pirkko Saisio, Spuuki Spaidermän ja raju Nonna
(”Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää”)
Saision Passion jälkeen varmuuden vuoksi katselin hänen muuta tuotantoaan ja törmäsin tähän. Riemullinen kirja: voitte arvata, että myötäelettävä, valloittava, viisaskin! Suosittelen kaikille mummeille ja sellaiseksi tuleville! Elämäniloa on tässä!
”Spuuki Spaidermän ja raju Nonna on kokoelma hyväntuulisia pieniä tarinoita, joita Saisio kertoo tyttärenpojastaan. ”Riehaantunut isoäiti” on kirjannut ylös huomioitaan niin Helsingissä kuin isoäitien talvenviettopaikassa Madeiralla.” *****
Eira Pättikangas, Talvella päivät ovat pitkiä
(”Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle”)
Parasta kirjassa on pohjanmaan murre. Juoni on oikeastaan aika kliseinen: avioliiton ulkopuolella syntyvät lapset, Amerikan siirtolaisuus, maatalojen perimysjärjestys. Kirja käynnistyi kovin hitaasti, vai oliko taas niin, että olin muissa maailmoissa, mutta lopulta vei sitten mukanaan. ***½
Liisa Talvitie, Heidi Herala, Teatteria koko elämä
(”Kirjassa toteutetaan unelma tai haave”)
Kyllä elämäkerrat on mielenkiintoisia. Niin tämäkin, näyttelijävanhempien tyttären elämä. Heralan uran ja töiden kautta paljon muistumia omaan menneeseen. Suomalaisen televisio- ja teatteritaiteen vaiheisiin takautumia; naisen uran ja lasten saamisen yhteensovittamisen tapa ja keinot 🙂 . Tämän jälkeen uskon tuntevani Heidi Heralaa paremmin kuin ennen, enkä vain kulissia hänestä (vrt. edellä Kuningatar Sonja). ***½
Richard Osman, Mies joka kuoli kahdesti
(”Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä”)
Eläkeläiskylässä ”Torstain murhakerho” kokoontuu taas. Tämä on minusta parempi kuin ensimmäinen. Hyvän mielen dekkari, jossa on mainioita tyyppejä, nokkelia juonenkäänteitä, paljon pohdittavaa, eikä murhaajaa arvaa. Hyvää lukuviihdettä! ****
Britt Bennet, Mikä meidät erottaa
(”Palkittu esikoisteos”)
”Mikä meidät erottaa on mukaansatempaava ja terävä romaani identtisistä kaksosista, joista toinen elää mustana ja toinen valkoisena.” Näin lukee Bookbeatin esittelyssä. Kirjan asetelma ja juoni on aika ainutlaatuinen, sen myötä tulee katsottua rotukysymystä uusista näkökulmista, mikä on mielestäni aina hyväksi. Kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta. Siinä ei ole juurikaan samaistumiskohteita, ei todellakaan, mutta pidin valtavan paljon. *****
*huh, olipa tässä taas kirjaamista!
kotiin. Pitkä matka, evakkomatka, sotalapsen matka Tanskaan, matka Lounais-Suomeen, matka Ouluun. Äidillä oli vuosikymmeniä kestänyt matka paikasta toiseen, kodista toiseen, – niitä ehti olla yli 20. Äiti ei lopultakaan oikein koskaan ollut kotonaan. Aina oli lähdettävä, aina oli haettava uusi paikka, oli kuljettava läpi vuosikymmenten. Yli yhdeksän vuosikymmentä niitä kertyi. Tuulentiellä matka oli pitkä. [Kuva on äidin 70-vuotiskesänä.]
kansa, Pehtoori ja meidän Juniori laskivat arkun, peittivät sen, kuten äiti oli toivonut. Ja sinne äiti, isän viereen, halusikin. Halusi siihen haudattavaksi, vaikka heidän avioelämänsä ei kestänytkään paria vuosikymmentä enempää; se ei todellakaan ollut mikään vuosisadan rakkaustarina, mutta se oli meidän vanhempiemme tarina, jonka maanpäällisen tarinan loppu päättyi yhteiseen haudan lepoon.
