2022 – Sivu 16 – Tuulestatemmattua

Aika pieniä kuvioita

Tästä päivästä on tehnyt hyvän se, että pienet sekä isänsä ja R. olivat syömässä. Huolella tein sapuskaa, sellaista pääsiäisruokaa (karitsapateeta ja vuohenjuustoperunoita, jälkkäriksi rahkaherkkua). Pieteetillä ja rakkaudella kokkailin. Sehän on minulle ja muille hyväksi. Paljon muuta mainittavaa ei sitten ole ollutkaan.

Paitsi että … humanisti-mummia ilahdutti kovasti, kun kyselin pieniltä, että josko ensi viikolla (hiihtolomaviikko) olisi mahdollista ja lähdettäisiin jonnekin humputtelemaan, niin mihin mentäisiin? – Eevis ilmoitti heti, että kirjastoon! Katsotaanpas sitten josko vaikka onnistuisi… Korona-aikaa suurimman osan elämästään viettänyt Eevis kun ei ole paljon julkisia paikkoja päässyt kokemaan ja näkemään; sisäleikkipuistot, teatterit ja elokuvat – tai Tietomaa, jossa veljensä kanssa käytiin usein juuri tuossa iässä – eivät ole olleet hänelle edes humputtelupäivien vierailukohteita. Kirjastossa on voitu käydä ja siitä on hyviä muistoja. Siis mikseipä sinne uudelleenkin.

Minä vetäydyn nyt takaisin takkatulen ääreen, – sekin on hyvä asia.

Niitä näitä

Rauhassa

Aurinko paistaa, lapsenlapset kävivät täällä tänään, tulevat huomennakin, tänään myös hieno hiihtolenkki, – ja lääkäriltä (melkein) hyviä uutisia, lisäksi erinomaista ruokaa ja pöydässämme myös pullollinen kelpo viiniä, siis niin paljon hyvää. Silti.

Tänään noin 150 yleisradiokanavaa + kymmenet, jopa sadat kaupalliset radiokanavat liittyivät mukaan kamppanjaan, jossa eri puolilla Eurooppaa tänä aamuna varttia vaille kymmenen soitettiin John Lennonin ja Yoko Onon ”Give Peace a Chance” -biisi. Kuuntelinhan minäkin sen, ja itkin, tietysti. Jollen muusta syystä niin siitä, että tiesin, että kaikkialla muuallakin sitä kuunneltiin, kaikkialla muuallakin ollaan huolissaan, peloissaan, eletään mukana, yritetään auttaa, myötäeletään, että me kaikki yhdessä…

Myös pari vuotta sitten vietin viikonlopun toistellen yhtä YouTube-videota kerta toisensa jälkeen. Silloinkin oli huoli, ja yhteisöllisyys. Silloinkin oli huoli monesta muustakin asiasta. Minusta ei ole ”musiikki-ihmiseksi”, mutta nämä kaksi ja oikeastaan aika moni muukin musiikkiesitys, laulu, laulun sanat, konsertti, artisti, video, (musiikki)elokuva, virsi, musikaali, kuorolaulu on koskettanut paljon. Mutta nyt rauhanlaulu on tärkein.

All we are saying is give peace a chance . . .

Tiedättekös, mistä olen tällä viikolla tässä murheessa kuitenkin iloinnut erityisen paljon? – Siitä, että äitini, Karjalan evakon, ei tarvinnut tätä Venäjän (ryssän, sanoisi hän) touhua, sotaa, aggressiota, lasten taipaleelle pakottamista nähdä tai kuulla. Eikä Kuukkelin paloakaan, sitäkään en olisi halunnut hänelle kertoa. Mutta hän olisi niistä kuitenkin halunnut kuulla, puhua, spekuloida, pohtia, – niin kuin kaikesta maailman menosta, aina. Ne olisivat olleet ison murheen, huolen, unettomuuden ja kivun aiheuttajia. Vihankin. Kaikki ymmärrettäviä tunteita.

No mutta, nyt perjantai. Paljon hyvääkin. Siitä iloitaan. Päivä kerrallaan.

Niitä näitä

Kaupunkilaisena

On Suomen luonnon päivä. Edeltäneisiin viikkoihin verrattuna luonnosta nauttiminen tänään aika vähäistä, sentään kävin metsien läpi kympin hiihtämässä Kuivasjärvelle ja takaisin. Kovin oli tasaisen oloista, sekä maasto että kulku. Mutta aurinko paistoi oikein keväisesti. Kaupungissakin on luontoa nautittavaksi asti.

Aamulla oli kyllä mukava kokemus olla pitkästä aikaa ei-metsäläinen. Oikein pukeuduin kun lähdin kaupungille: farkut, pitkä talvitakki, kaunis huivi – ja meikkasinkin.

Paljon oli moisella merkitystä kun kaupunkiasioilla kävin magneettikuvausputkessa loikoilemassa [jos olisi ollut eka kerta, olisi voinut kyllä vähän pelottaa, oli niin kylmäkiskoista koko operaatio] ja hautausmaalla. Mutta olinpahan ihan kaupunkilainen kuitenkin. Viikonloppuna voisi jo harkita jotain kulttuurientoakin: leffaa tai museota. Maailma avautuu ja ahdistaa yhtä aikaa.

Tänään on perhepiirissä tärkeä päivä, kun Esikoinen on muuttanut Helsingistä landelle (= Järvenpäähän). Eipä tällä kertaa oltu muuttopuuhissa mukana ja apuna. Niin se elämä kulkee…

Niitä näitä

Paluu ja postia

Mökkipihaan jäivät urpiaiset, pienet sympaattiset lapintiaiset, punatulkut aamiaiselle kun me suuntasimme etelää kohti.

Sujuvasti hyvässä säässä taittui 480 km:n matka pihasta pihaan; tauko Rollossa, kahvit ja kuskin vaihto. Tasatunnein kuuntelimme radiosta uutiset, muutoin matka sujui äänikirjaa kuunnellen. Molemmissa, uutisissa ja äänikirjassa päähenkilönä sama tyyppi. Kuuntelussa oli tutkiva journalisti ja Moskovan kirjeenvaihtaja Catherine Beltonin kirja Putinista ja hänen KGB-opeistaan ja toimistaan. Ihan niin kuin ei ilman tuota kirjan tuomaa uutta tietoa olisi jo tarpeeksi huolestunut ja pelokas olo.

Liki 600-sivuisesta kirjasta ehdimme kuunnella vain viidenneksen, – ehkä on kuunneltava loppuun, mutta vain tunti päivässä, eikä viimeiseksi illalla. Mutta hyvin informatiivinen kirja se on: Putinin sisäpiirissä. Kuinka KGB valtasi Venäjän ja kääntyi länttä vastaan. Beltonilla on kirjassaan paljon lähteitä, kirjeenvaihtajan kokemus sekä valtava tutkimus- ja taustatyö takanaan, eikä teksti vaikuta disinformaatiolta, vaikka melkein niin toivoisi.

Kotona melkoinen pino postia, jota vaatii minulta huomiota ja toimia, kalenteriin oli laitettava on jos jonkinlaisia merkintöjä. Ja kyllä minä jo ohuesti lyijykynällä merkitsin jo seuraavan mökkimatkankin. Ihan vaan varuilta. 🙂

Vielä muutama osanottokortti oli postissa. Niistä kiitos, ja kiitos vielä kaikille, jotka täällä blogissa tai ”ohi” blogin, sähköpostitse tai muuta kautta olette myötäelämisenne ilmaisseet. Sellainen tuntuu hyvälle.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Kaunispäällä tänään ja kauan sitten

Urheilija ei tervettä päivää …

Sataa lunta. Sataa tiheästi, sataa pientä, tuiskunkaltaista kuivaa, kaiken peittävää pakkaslunta. On satanut jo monta tuntia. Tälläista oli säätiedotuksessakin uhkailtu, joten oli hyvä lähteä heti aamusta ulkoilemaan.

Pehtoori vaihteeksi pihan raivaukseen (se kun on tällä mökkilomalla ollut ihan vain hänen to-do-listallaan) ja myös valmistelemaan huomista etelään lähtöä. Minulla tavoitteena Kaunispään huiputus suksilla. Aika vähän olen tiukkoja ylämäkiä (pl. eilinen Iisakkipäälle nousu) harrastellut yleensäkään ja tällä lomalla erityisesti; oikea käteni, olkapääni, hartiani ovat olleet lähinnä vain rytmittäjänä ja tasapainottaja hiihtäessä, ei paljon tasatyöntöjä alamäkeen tai nousua avittavaa lykkimistä niillä ole tehty. Mutta nyt sitten ajattelin, että viimeisenä päivänä voisin riskeereta. 🙂 (Tiedän: ei kovin suuria nämä minun juttuni.)

Kaiken kaikkiaan hiihtäminenhän on ollut hyväksi olkapäälleni ja ”määrittämättömille rintakivuille”. Pieni, ponnistusta vaatimaton, kovin korkealle nousematon, toistuva liike on ikäänkuin ”avannut” kivulloista oikeaa puoltani. Lääkäri puhui jopa kuntoutuksesta. Aika vähän särkylääkettä olen tarvinnut. Ennen tänne tuloa osteopaatin käsittelyt ja fysiatrin antamat muutamat kortisonipiikit, täällä kylmägeelipaketti saunassa ja muutenkin, sekä nivelgeeliä toistuvasti – ja voila! Olen melkein unohtanut koko säryn.

Ja torstainapa sitten kuulen, missä jamassa yläkroppa on, mitä kaikkea ongelmallista siellä näkyykään, kun magneettipömpeliin joudun heti aamusta sulahtamaan. Viimeksi kun täältä lähdettiin, oli silloinkin huoli terveydestä: mammografia (rintasyöpäepäilyn vuoksi) ja mahalaukun tähystys (”varmuuden vuoksi” sanoi lääkäri) odottivat Oulussa. Toki myös tyttärenä ja mummina oli palattava Ouluun. Tällä kertaa ne eivät ole syynä huomiselle etelään lähtemiselle.

Nyt on oltu jo reilu kaksi viikkoa, eikä olisi mitään vaikeuksia olla vielä vaikka viikko. Ei mitään vaikeuksia. Pienet, suuret päivät täällä kaikesta irti – melkein. Ja nyt on kuitenkin lohdullinen, aika varma olo, että pian taas tänne palataan.

Huipulle ja alas

Kaunispään huipulle olen noussut autolla, linja-autolla, maastopyörällä, läskipyörällä, hiihtohissillä (tuhansia kertoja!), kävellen, patikoiden, hangessa tarpoen, mutta en (kai) koskaan ennen murtsikoilla. Alaspäin olen tullut niilläkin, mutten itse kavunnut ylös. Tänään sen tein.

Olosuhteet eivät olleet parhaat mahdolliset. Juuri kun aloin olla huipulla, nousi sumu, joka vei näkyvyyden melkein nollaan.

Onneksi alaspäin lähdettyäni, noin puolen kilometrin jälkeen, sumu jäi tunturin laelle ja alhaalla oli jo parempi näkyvyys. Ja lopultakin, hyvä olo jäi tästä lenkistä.

Aikoja sitten

Olen käynyt Kaunispään huipulla ensimmäisen kerran kevättalvella 1965 (tai 1966). Tarkoittaa, että olen näillä huudeilla kulkenut jo pian 60 vuotta!

Menneestä välähdyksiä. Kaunispään ensimmäisestä reissusta, ja laskusta alas yhdessä tätini kanssa, on kaitafilmin pätkä olemassa. Siitä otin muutaman screen shotin iloksenne. Toivottavasti iloksi. Tuosta on siis yli puolivuosisataa aikaa.

Huom. (inhoamani 🙂 ) rusetit tyylikkäässä rinne/hiihto-lookissani!! Lisäksi Ray-banit vai sittenkin vain ihan lasten aurinkolasit =) ja skottiruutuinen kypärälakki, ja hanskat sävysävyyn. Se oli silloin.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Niitä näitä

Epätodellisen rauhallista

Saimme aurinkoisen maanantaiaamupäivän. Ei kotimatkaa. Ei mitään tekemistä. Tai noh… mutta.

Kun se kerran paistoi jo aamusta, lähdin autolla kohti Saariselän keskustaa, latujen ”lähtöpaikkaa”.

Tarkkaan olin latukarttoja tutkiskellut, korkeuskäyriä tuijotellut, latuvaihtoehtoja pohdiskellut. Ja kyllä! Kapuaisin Iisakkipäälle ja sitten Vahtamapäältä kohti Hirvaskurua lasketellen. Ei kiirettä, tulee hyvä, napakka lenkki. Kiirettä ei ollut, mutta napakkuudesta oli vähän tingittävä, kun heti alkukilometreillä tein pienehkön turhan kierrroksen, mutta so what!

Puurajan yläpuolelle noustessa alkoi näkyä Kiilopään profiili. Hiihtäjiä aamupäivällä vielä kovin vähän, vaikka sää ja keli mitä parhaimmat: plusmiinusnolla ja lounatuuli, aurinkoa koko taivaankansi täynnä.

Maanantai. Muistin, että on maanantai. Se teki iloiseksi ja entistä kiitollisemmaksi. Jatkoin nousua… Alamäen alkaessa, leppeän laskun avautuessa eteen, hymyilin (ja hiljaa mielessäni hihkuin!). Wuhuu.

Mökille palautuessani aioin vielä samalla ”vauhdilla” imuroida, mutta Pehtooripa oli jo ehtinyt ennen kuin oli omalle lenkilleen lähtenyt. En pahoitellut. Tässä tilanteensa olin tyytyväinen, että jo olin aamulla tehnyt lettutaikinan jääkaappiin tekeytymään: siispä ei muuta kuin paistamaan lettuja. Niistä oli tälle päivälle jälkkäriksi, huomiseksi suolaisilla täytettäviksi ja juustolla kuorutettuna pääruoaksi.. Ja sitten tulikin pysähdys: taas tietoisuus kaikesta!

Mökkielämää Niitä näitä

Pieni sunnuntai

Olemisen riemu ei ravistele olkapäitä
Runoilijan kehto ei ole ruusuista tehty koskaan
Hiljaisuuden huntu ei milloinkaan petä kuulijaa
Mikä nämä yhdistää? Rakkaus suureen elämään

Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni
Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli
Pieni ja hento ote, siinä kaikki.

(Dave Lindholm, Pieni ja hento ote)

Aika pieni sunnuntai tänään.

Ulkoilua, ladulla, saunassa ja syöden. Vähän liikaa syöden, mutta hiihtäminen tekee nälän. Ison nälän.

Ladulle poikkeuksellisen myöhään (yhden jälkeen), taas odotelin aurinkoa, jota näkyi vasta kun lenkki Vellinsärpimälle ja takaisin oli lopuillaan.

Päivätuvalla oli hiihtäjäkansaa yllätävänkin paljon: turvavälit sentään mahdollisia, enkä kauaa istahtanut. Vastatuuliselle, vastamäkiselle paluumatkalle lähdin pian, sosiaaliset taidot ja tahto aika vähissä täällä ollessa.

Mökkisukat valmistuivat.

Siinäpä ne elämänmenon hyvät jutut tälle päivälle. 🙂

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Ruoka ja viini Viini

Luonnossa

Toisin kuin toive ja tapa täällä on ollut, eivät yöunet ole vieläkään kovin kummoisia. Mutta lyhyet yöt tarkoittavat pitkiä päiviä. Ja tänään se on ollut hieno asia. Tänään on ollut hienoin sää ”koskaan”. Saariselkä on kylpenyt valossa, auringossa, kimmeltänyt valkoisten hankien valaisemana. ”Aina ennen” hiihtolomilla oli tällaista. Ja tänään. Lapin luonto on taas näyttänyt kauneutensa, hellinyt ja helpottanut.

Aamukuudelta oli pakkasta turhankin paljon (- 23 C), mutta maltettiin odotella (kirjoittelin äidin elämäkertaa, pyykkihommiakin, Pehtoori ristisanojen ja uutisten parissa) lauhtumista. Seurasimme tiaisten, punatulkkujen ja urpiaisten pitkää brunssia. Minä en edes pidä linnuista, mutta nämä ovat saaneet minut tykästymään. Kilokaupalla on niille auringonkukansiemeniä roudattu. Metka niitä on katsella samalla kun kirjoittelee,,,

Puolenpäivän aikaan aurinko paistoi korkealta. Sini-valkoinen maisema pakotti jo ulos, purolle, puron varteen kävelylle kameran kanssa.

Tuosta voisi tehdä kortin, tai alumiinitaulun kylppäriin, eikö? – Tunturipuron valoisa, pehmeä kaunis talvi. Vuodesta toiseen näistä näkymistä nautin, luonnon kauneutta ihastelen. Siitä ilahdun, hämmästyn, kuinka hyvällle tällaisen näkeminen aina vain tuntuu hyvälle.

Iltapäivällä pakkanen putosi alle kymmeneen, joten oli aika ladulle. Ajatella, että on tullut sellainen aika, että minäkin oikein odotan pääseväni hiihtämään. Pehtoori palatessani kyselikin, että oisitko 10 vuotta sitten uskonut noin paljon hiihtämisestä taas innostuvasi. – No en olisi. Mäkeen olisin entisinä aikoina tänäänkin mennyt. Mutta tänään ladulle. Oi, että. Eihän se pakkasella, metsätaipaleilla suksi mitenkään lentävästi kulje, mutta entä sitten. Prospektorin pitempi lenkki oli niin hyvä. Kaikki muu unohtui hiihdellessä, kimmeltäviä hankia ja sinitaivasta katsellessa.

Illansuussa, pihvipäivälliselle avasimme vävyltä joululahjaksi saadun punaviinipullon. Mistä lienee oli moisen primitivon tilannut, ja vaikka ihan kaikkea ei ole vielä nautittu, on se hyväksi, jollei jopa erinomaiseksi, jo todettu. Primitivon lempeä makeus, jonka kohtuullinen 🙂 (16,5 % !!!!) alkoholi terävöitti ryhdikkääksi nautinnoksi. Arvostan myös tyylikästä etikettiä, ja lahjaa! Lyhyesti viinin nimi: Es.

Illan ohjelmassa ollut C-Moren sarja ”Kämppikset” – harmitonta viihdettä, välillä onnistunutta dialgoia, kesänäkymiä. Ja nuorison kanssa chattailyä. Lauantai lopuillaan…

Niitä näitä

Tuntuu perjantailta

Täällä tuntureiden katveessa sää on jatkuvasti, arvaamattomasti muuttuva tekijä. Tällä(kään) lomalla meillä ei ole mitään sellaista, johon sää ratkaisevasti vaikuttaisi, tai rankasti muuttaisi mitään aiottua. Siihen tietysti vaikuttaa sekin, että ei ole juuri mitään kovinkaan paljoa suunniteltu etukäteen. Niinpä kun tänään aamulla taivas olikin pilvessä, maisema harmaa – ja kuin surun peittämä, maailmantuska yllään – päätimme, ettemme sittenkään lähde aamupäivähiihdolle, vaan kauppareissulle.

Eihän meillä pitänyt enää olla mitään tarvetta Ivaloon ajella, mutta kun digiboxi hajosi joku päivä sitten, eikä Chromecast sekään pelittänyt, oli peruste ajella paikalliseslle ”isolle kirkolle” tai paremminkin Prismaan ja Euronicsiin. Ostettiinhan sitä sitten taas ruokaa ja muutakin päivittäistarviketta.

Olimme niin aikaisin liikkeellä, että Ivalon keskusta ei järin ruuhkaiselta vaikuttanut.

Iltapäivällä sää edelleen apaattinen, mutta leuto. Ladulle lähdimme ja olihan se sitten paras keli tälle talvelle.

Eilen olinkin liukulumisuksilla metsässä, kuusi kilometriä vain kuljin, katselin ”puita väärii”, kaikkialla vitivalkoiset, pehmeät hanget, umpihiljaisuus (onko sellaista olemassa), lepo mielenmyllerryksestä, kunhan kuljin ja koetin tietää, minkä tunturin kuve vieressä ja olenko siellä minäkin. 🙂

Perjantaikimpun tein puiseen viinipullolaatikkoon, jota olen kauan jemmannut. Idean sen käyttöön sain ystävän luota: hain mökkipihasta katajaa, männynoksia, joulukoristekäpyjä, kiviä ja viimeviikkoisen Pirkka-kimpun ”jämät” jalostuivat pöytäkoristeeksi.

Ikkunapuitteiden välissä on jäkälät ja puolukanvarvut, joista Eevis oli viime viikonloppuna kovin innoissaan. Ihmetteli niitä moneen kertaan: ”Ukkomatonta!”

Lappi

Maailmaan rauhaa

Se oli vuonna 1972, kait, keskikouluaikana kuitenkin, siis puolivuosisataa sitten, kun parin luokkakaverin kanssa teimme tinasta peace-merkit. Se oli silloin tärkeä juttu, ja meillä monilla, pojilla ja tytöillä oli sellaiset poolokaulusvillapuseroiden päällä. Eihän me enää mihinkään hippisukupolveen kuuluttu, eikä alle rippikouluikäisinä kovinkaan tiedostavia oltu, mutta ei ainakaan meillä kotona nyt ihan riemusta hihkuttu, kun sellaista tinaista rauhanmerkkiä kaulassani kannoin. Silti minulla on se vieläkin tallessa.

Siihen aikaan monet (vanhemmat ihmiset) liittivät peace-merkkiin jotain hippiliikkeeseen, nuorisovallankumoukseen, myös vasemmistolaisuuteen, jonkinlaiseen aatteellisuuteen viittaavaa. Olihan siinä sitäkin: aatteellisuutta, jotain niinkin pahaa kuin rauhanaatetta, toivetta maailmanrauhasta. Sodankokenut edeltävä sukupolvi varmaan katsoi varhaisteinien ja opiskelijoiden peace-merkkien kantamista turhanaikaisena hömpötyksenä, mistään mitään tietämättömien ”nykynuorten” villityksenä.

Mutta eihän se niin ollut. Kyllä maailmanrauhaa silloin haluttiin, suurella tunteella. Idealisteja oltiin. Niitä tarvittaisiin nytkin. Enemmän idealisteja, enemmän maailmanrauhan, ei maailmanvallan havittelijoita. Autttaisiko se nytkään? – Niin surullista, pelottavaakin on tämä.

Metsään oli hyvä paeta. Tarpoa hangessa, kulkea tietämättä, missä olen. Olla rauhassa. Kiitollinen siitä. Siitäkin.

Lappi Mökkielämää Ravintolat Ruoka ja viini Valokuvaus

Lomapäivä

Pakkasaamupäivä

Ei mitään kirjallisia puuhia aamupäivällä, joten suuntasin kylille. Kuvailemaan, ja ostamaan Partioaitasta sellaisen hiihtäjän vyö(selkä)laukun. Tarpeeksi ison, että siihen mahtuu kamera pienellä obiskalla ja juomapullo. Anorakin taskuun kun molemmat eivät sovi. Löysin hyvän.

Kuukkelin raunioita kuvailin ja totesin palaneen ja savun hajun ulottuvan aika kauas. Nesteen kahvila-myymälä, joka nyt on jonkinlainen hätäapukauppa alueella, oli myös ”shoppailukierrokseni” varrella: ei liene yllättävää, että hautakynttilät eivät sittenkään kuulu ko. myymälän perusvalikoimaan. Toivoin sellaisen löytäväni; olisin Kappelin viereiseen hautalehtoon halunnut yhden viedä.

Onhan Saariselkä ollut yksi äidin yli 20 kodin paikasta. Varmaankin hän vietti täällä yhteensä ainakin kolme vuotta, jollei enemmänkin. Taitaa minullakin olla hyvinkin tuo pari vuotta täällä elettynä.

Iltapäivällä aika liukulumisuksille. Enkä edes pahasti eksynyt. 🙂

Auringonlaskun aikaan (noin klo 16.30) olimme autolla liikkeellä: Kutturantien varressa Tolosjoen sillalla pysähdys. Laskevan auringon talo oli kuvattava.

Ravintolaruokaa

Tapanahan on, että mökillä ollessa käymme kerran ulkona syömässä, tänään oli tämän reissun se päivä.

Matkalla Kiilopäälle, Muotkantien varrella on uusi pieni iglukylä, ja sen yhteydessä uusi ravintola. Saariselän ravintolat, uudet ja vanhat, on jo koettu, testattu, hyviksi havaittu tai meille ”sopimattomiksi” havaittu, joten olipa ilo päästä testaamaan uusi Arctic Queen. Pehtoori oli tehnyt alustavaa tunnustelutoimintaa paikalla jo sunnuntaisella lenkillään ja minä surffaillut ja lukenut Saariselän Sanomia.

Muotkantielle ajeltiin päivän ulkoilujen ja saunan jälkeen illansuussa. Iloksemme ravintolassa oli muitakin, ranskalaisia monessa pöydässä. Tuli ihan lomafiilis, ja kun vielä ruokalistakin englanniksi: oltiin melkein kuin ulkomailla. 🙂

Arctic Queenin -menu oli aika lailla odotetun oloinen; olenhan tästä ennenkin kirjoittanut. Lapin ravintoloissa on Lappi-menut. Niinhän se on meidän mökilläkin viikonloppuisin ja vieraita tai perheenjäseniä pöytään saadessamme. Koko LappItalia-keittokirjani on enemmän ja vähemmän lappilaisen keittiön herkkuja ja paikallisiin raaka-aineisiin perustuva.

AQ:n listalla oli onneksi muutakin kuin paistettua lohta ja nieriää, käristystä tai poronfilettä. Monelle turistille ne varmaankin ovat juuri niitä toivottuja, mutta minulla (meillä molemmilla) oli tänään harkinnassa joko poroburgeri tai ravioli (= savuporolla täytettyä raviolia, savujuustokastiketta, kuivattua suppilovahveroa ja Västerbotten juustoa). Päädyimme ravioliin. Naapuripöytään meni hyvännäköisiä burgereita, ensi kerralla ehkä sellaiset.

Mutta toki ravioli oli hyvää: pasta just sopivan al dente, sopivan kosteaa ja Västerbotten-juustokastike kovasti mieleeni (olisipa ollut kastikelusikka tai pala maalaisleipää viimeisten kastiketilkkasten nauttimiseksi), sienipöly lähinnä (vain) kiva koriste.

Liki yhtä aikaa totesimme, että tänne sitten PP:n kanssa kun ovat möksällä seuraavan kerran. Ravintolan välitön tunnelma, tunkeilematon, sujuva palvelu, ulkomaalaiset ja salin isot ikkunat lisäsivät kokemuksesta nauttimista. Ei pönöttämistä, mutta ei myöskään mitään tusina-ketjuravintolafiilistä.

Tämän jälkeen on sitten taas huomenna mukava kokkailla mökkikeittiössä. Eikä vieläkään tarvitse lähteä kotiin!

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Reseptit Ruoka ja viini

Tuulin päivä 22.2.22

Nimiä ja ainutlaatuinen päivämäärä

Tuulin nimipäivä 22.2.22

Vuoden 2019 loppuun mennessä etunimi Tuuli on annettu noin 6 730 naiselle ja alle 15 miehelle.

Sukunimi Tuuli on suojattu, ja se on aika harvinainen.

Tuossa tilastossa ovat sekä äitini että sisareni ja myös (nykyisenä nimenä) yksi serkkuni perheineen.

Tänään on tasan kuukausi äidin lähdöstä. Vasta kuukausi? Mutta kyllä täällä Myötätuulessa ja Tuulentuvan pihapiirissä sekä tuntureilla on tullut paljon muistoja menneiltä vuosilta, vuosikymmeniltä.

Lepopäivänä hiihdellen

Tänään on ollut lepopäivä. Hyvä, hämäränhyssyinen päivä. Säätiedotus lupasi iltapäiväksi auringonpaistetta siniseltä taivaalta puolenpäivän jälkeen. Sitä sitten odoteltiin pitkälle iltapäivään ennen kuin ladulle lähdettiin. Ei vilaustakaan auringosta, mutta olipa silti ihan mahdottoman mukava hiihdellä.

Sinisen sävyjä taivaalla, ja tuntureiden rinteilläkin. Hanget valkoiset, luonto liikkumaton, hiljainen. Eikä edes paljon hiihtäjiä. Tänään ei mitään urheilusuoritusmeininkiä, ihan vain nautiskellen hiljalleen, pysähdellen, kuulostellen ja katsellen. Oi, että, niin hyvä.

Pieranvaaran kiersin, Hangasojan vartta kohti Ahopäitä, sieltä ”ylängöltä” näitä kuvia. Mikähän olisi oikea sana tuolle tuntureiden väliselle ”tasangolle”? Alpeilla tai jossain muualla sitä kutsuttaisiin ylängöksi, mutta mikä se on tuntureilla? Joka tapauksessa, pidän juuri tuosta, tuostakin, taipaleesta tässä meidän lähimaastossa.

Minnehän huomenna? – Ei tarvitse tietää sitä. Ei vielä, ei edes aamulla. Voin vain lähteä, ja päättää sitten. Mikä vapauden tunne!

Tunturipuro tuskin enää jäätyy tälle talvelle, helmikuu alkaa olla pian ohi.

Reseptivinkki

Myös mökkikeittiössä onnistunut päivä. Leikkasin Inarin nieriää noin sentin paksuiksi laakeiksi viipaleiksi, sivelin sitruunatuorejuustoa jokaiselle viipaleelle, päälle kaistale savuporoleikkelettä, minkä jälkeen viipale rullaksi ja tikulla kiinni. Rullat uunivuokaan ja 200-asteiseen uuniin noin 20 minuutiksi, samalla kypsyivät Lapin puikulat ja valmistui salaattikeot lautasille. Hyvällehän ne maistuivat. 🙂

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Hyvin erikoinen päivä

Retriittiviikko, hiljentyminen, somen minimointi, Whatsapp tauolle, jotain tällaista meillä oli ajatuksena tälle maanantaille.

Tuskin on montakaan kertaa WA laulanut kuten tänään. Suuntaan jos toiseen. Eikä Kuukkelin tulipalo ole ollut ainoa syy, vaikka onhan se täällä ihan valtavan iso ja surullinen asia. Kyllä minä taas sain silmäkulmia pyyhkiä kun kymmenen aikoihin oltiin katselemassa sammutustöitä ja tuhon jälkiä.

Kuukkeli on ollut minun ja perheen – vanhemmistani Eevikseen asti, neljän sukupolven ajan – legendaarinen kauppa mökkilomilla ihan sen perustamisesta lähtien. Ollaan oltu Kuukkelin kanta-asiakkaita vuodesta toiseen. Se on ollut yksi ”nähtävyys” myös kaikille vieraille, lapsille ja aikuisille, jotka ovat mökillämme olleet. Kuukkeli on vilahdellut myös tässä blogissa tuon tuostakin, onhan se ollut niin olennainen osa mökkieloamme.

Ja tänään siitä (ja Apteekista, postista, Alkosta, pyörävuokraamosta, taksiasemasta, joita kaikkia on käytetty) on jäljellä vain tuhkakasa. Ja savua.

Tämä kuva on puolenpäivän jälkeen ottamani, tulimme silloin pohjoisesta päin kohti Saariselän keskustaa.

Palasimme silloin Ivalosta, jossa oli käytävä kaupassa. Ja apteekissa hakemassa koronatestejä, niillekin ilmeni tarvetta, sillä heti aamulla saimme tiedon altistumisesta.

Emme suinkaan olleet ainoita, jotka olivat jo aamusta ajelleet ruokaostoksille, postiin, Alkoon ja apteekkiin Ivaloon. Melkoinen trafiikki oli sekä mennessä että tullessa, ja kaikissa kaupoissa väkeä kuten tavallisesti ehkä perjantaisin. Me lastasimme kärryyn viikon ruoat, vessapaperia ja muuta ”huoltovarmuustarviketta” paljon enemmän kuin kertaakaan koronan alkuvaiheessa kaksi vuotta sitten. Melkein tuli sellainen hamstrausolo.

Olimme päättäneet varmuuden vuoksi hankkia viikon ruokavaraston, ”josko vaikka sairastutaan ja on eristäydyttävä”. Nythän ei kyllä enää, ainakaan oireettomien rokotettujen, tarvitse jäädä karanteeniin altistumisen jälkeen, mutta ostettiinpa kuitenkin sapuskaa olikein kunnolla. Totta puhuen siksi, ettei tarvi ihan heti uudestaan Ivaloon ajella. Sinne kun on kuitenkin yli 70 kilometrin matka edestakaisin mökkipihasta. Ei ihan kahvipaketin tai broilerfileiden takia viitsi piipahtaa kaupassa.

Testitkin sitten tehtiin, ja ainakin tänään olivat negatiivisia. Joten ei mitään syytä, miksei olisi lähdetty hiihtämään. Sellainenkin poikkeustapaus tänään, että lähdettiin ladulle kimpassa. Yleensähän me lenkkeillään, pyöräillään ja hiihdetään erikseen, koska 1) Pehtoori menee paljon lujempaa kuin minä 2) lenkillä on hyvä tilaisuus olla itsekseen, miettien tai olla miettimättä 3) aika usein olemme lähdössä liikkumaan vähän eri aikoihin. Mutta hyvin se tänään meni. Poroaidalla (Inari-Sodankylä paliskuntaraja) jopa pieni hengähdystauko, ja sain Pehtoorin kiinni. 😉

Mökille palattua taas paljon viesteilyä nuorten kanssa.

Nyt väsy, on ollut kaikenlaista muuta kuin mielenrauhaa. Mutta kyllä tämä taas tästä tasaantuu.

Niitä näitä

Kohti hiljentymistä

Itku pitkästä ilosta!

Näitä suomalaisten ikiaikaisia elämänviisauksia.

Yhdeksältä mökki hiljeni, ja niinhän siinä kävi, että mummi itkeä tihrusti, kun pienet kiipesivät auton takapenkille vilkutellen. Eeviskin kyynelehti, eikä Apsullakaan ollut kiire lähteä pois lomaselta. Ja kyllä meille aikuisseurakin olisi vielä kelvannut.

Olemme koettaneet taas asettua lepoon ja rauhoittumaan kaikesta. Nyt toiveissa viettää retriittiviikko: ollaan ja ulkoillaan, liikutaan ja luetaan, ehkä kirjoitankin.

Ja huomenna kamerakin taas mukana.

Isovanhemmuus Lappi Mökkielämää

Pienten kanssa turisteillen

Hangasojalla pyryttää edelleen. On harmaata, lunta on joka paikassa. Ehkä vähän liikaakin. Mutta ei kylmä, ei sietämätöntä tuiskua.

Pihapiirissä kuuden hengen lumityötalkoot aamulla, ja sitten poroja katsomaan ja ruokkimaan.

Vaikka viime aikoina olen harrastellut Facea ja Instaa aika minimaalisesti, vain satunnaisesti piipahdellut päivityksiä katselemassa, niin eilen oli hyvä ”mätsi”. Saariselkä-ryhmästä löytyi tieto, että Northern Lights VIllagen ”takapihalla” saa käydä poroja tapaamassa. Sinne siis pihahommien jälkeen. Pienethän olisivat voineet olla siellä puolituntista kauemminkin.

Minä (pöhkö) olin kerännyt leivänkannikoita reppuun, mutta eihän niitä poroille, ne mitään lintuja ole! Siellä oli ”talon puolesta” poroille heinää ja napposia, joilla sai poroja ruokkia. Ja pienethän ruokkivat! Ihan täpinöissään olivat molemmat. Apsu kysyi lähtiessä, ”tullaanko huomennakin tänne”.

Seuraavaksi Suomen pisimpään pulkkamäkeen. Vaikka kuinka hieno olikin, niin vähän jäi vaikutelma, että se mökkitien päässä oleva, itse tehty oli sittenkin parempi. 🙂

Sitten ”pakollinen” tai siis peristeinen Kaunispäälle ajelu, Eikä ollut mikään pikku juttu päästä sinne ja sieltä pois: tie tunturin laelle tuiskun jäljiltä aika ummessa, aika vaikeasti hahmotettavissa. Mutta varo- varovasti ettei kaadu kallis lasti… Lounaan nautimme Huippu-kahvila-ravintolassa. Iltapäivällä myrsky vain yltyi… luovuimme Apsun kanssa hiihtoaikeista.

Mökin lämmössä oli mukavaa tekemistä, olemista. Saunottiin, laitettiin ruokaa, ruutuaikaa vietettiin, otettiin valokuvia, lapsilla ja papalla ihan oma show tänäänkin, taputukset olivat Eevikselle tärkeitä. Meidän pikku komedienne! Joka illan tullen herää ja aloittaa oman pulputuksensa. Aihkukin (nalle, minun mörön karkotin) kylvetettiin ja peiteltiin nukkumaan.

Jossain välissä Apsu totesi: ”taidan olla Lappi-hullu”. Se tuntui oikeastaan ihan mahdottoman hyvälle. Annoin itseni ymmärtää, että poika on mökkilelossa viihtynyt.

Päivän menussa tänään tagliatellea ja nuorille uutta ruokaa: Pringles-kana maistui. Jälkkäriksi hilloja ja leipäjuustoa kerman kera uunista. Kukaan ei valittanut.

Pienten kanssa minä vielä pihalle: voiko paremmin aikansa viettää.

Tulevista mökki- ja muista lomista haaveita – haaveita on kuitenkin hyvä olla.

~~~~~~~~~~~~

PS. Tietokoneen näyttöongelma, vika, korjautui, kun tyhjensin kovalevyltä kasapäivän tiedostoja ja kansioita (Light Roomin varmennustallennustiedostoja monen gigan edestä!), jotka rasittivat toimivuutta ja käynnistymisvarmuutta. Kymmenen vuotta vanha läppäri pelittää taas, ainakin hetken, mikä on minun lomanvietossani rentoutta suova juttu.

Isovanhemmuus Mökkielämää

Talviurheilua sisällä ja ulkona

Yöllä oli noussut myrsky ja myräkkä. Iso myräkkä.

Ei niin, että olisin siitä mitään tiennyt ennen aamua. Oli melkein ”pakko” herätä, brunssin olin luvannut kahdeksaksi.

Eikä sitten sen jälkeen ole tarvinnut peukaloita pyöritellä. Kaksi maailman parasta liikuttajaa ovat taanneet mummin hyötyliikkuvan ja nauttivan koko päivästä.

Aamupäivällä oltiin koko poppoolla tekemässä lumitöitä, tolskattiin mökkipihalla. Ja vaikka Apsun kanssa aiottu ladulle lähtö Laanilaan päätettiin tuiskun ja umpeutuneiden latujen vuoksi siirtää huomiselle, poika halusi silti hiihtämään. Niinpä eilen liukulumisuksilla tehty latupohja oli enemmän kuin hyvä olla olemassa. Sinnehän me mökkipihasta lähdimme. Eikä jonkin verran vaikeahko taival kuusivuotiasta lannistanut: sinnillä mentiin loivaan ylämäkeen kilometrin verran ja riemulla ja taidolla takaisin.

Eikä siinä suinkaan vielä kaikki: ”mummi, tuu!” – ja liike jatkui.

Pikainen käynti Kuukkelissa (mummi, voitaisko me saada tällaiset (lelut)?), lounastauko ja pieni lepo (= iltasapuskan misat = pottumuuri valmiiksi, laskiaispullat täytetyksi) ja sitten kylpylään, jossa oli kiitettävän vähän väkeä.

Elokuussa olimme viimeksi samalla poppoolla: ja vaikea uskoa, että samoja lapsia oli tänään mukana. Kaikki arkailu tipotiessään, Apsu oli eskarin uimaviikolla oppinut uimaan lähes ilman apuja ja Eevis tiesi, miten kylpylässä ollaan, vailla ujoilua, aristelua ja ettei vettä tarvi pelätä, luotti että voi pitää kädestä jos siltä tuntuu. Ei kyllä paljon tuntunut: ”Ei taavi pitää kii!” Saunassa mummi kuitenkin sai tuntea olevansa tarpeellinen.

Poron paistikäristys ja perunamuusi upposivat mukisematta! Ei tarvinnut kehottaa syömään, ei odottaa että lapsillakin lautanen tyhjenisi. Perjantaikarkkien, pullien ja kahvin, aikuisilla aika napakan, uuden Torresin Priorat -viinin (joka vaati ruokaa oheen) jälkeen olisi ollut houkuttelevaa simahtaa telkkarin tai vaikka lautapelien ääreen. Niin teimmekin toviksi, mutta sitten tuli komento: nyt lähdetään ulos!

Olihan meillä Kuukkelista hankittu uusi taskulamppu ja otsalamppu, lempeää pimeyttä, paljon uutta lunta, valkoiset hanget, eilisen jälkeen korkeammaksi kasattu mäki ja lumilinna pihalla. Ja Eviksen (mielikuvitus)kaveri Annikin halusi mukaan kun iskä heitteli lapsia hankeen, kun laskettiin mäkeä ja tuiskusta huolimatta poltettiin isot tähtisädetikut!

Ja sitten vielä illan lopuksi palkintojen jako ja lasten oma Mario & Luigi -show. Vedet silmissä nauroimme. Ihan hulvaton esitys täysin spontaanisti. Ja komidienne ja isoveljensä ilmoittivat että huomenna jatkuu ja taas pitää taputtaa. Lupasimme, huomiseen …

Isovanhemmuus Mökkielämää

Vain yksi pieni vika

Hangasojalla kaikki hyvin, enemmän kuin hyvin.

Hiihtolomalaisia saapui iltapäivällä. Että olen iloinen, että saimme heidät tänne, varsinkin kaksi pientä.

Pehtoorin kanssa valmistelimme tuloaan aamupäivän ja päivänkin.

Ehdin käydä lumiliukusuksilla tunnin lenkin, muutoin sapuskaa, petauksia, ja Pehtoori sai lumilinnan valmiiksi!!

Ruoan jälkeen kaikki ulos laskemaan mäkeä, lumilinnaan, purolle, linnuille ruokaa, rattikelkkarallia…

– ja iltapalalla: ”mökillä kaakao maistuu aina parhaalta”, totesi Apsu.

Ainoa vaan, että läppärin näyttö simahti, joten puhelimella postailtava, eikä se suju.

(edit. seur. aamuna: nyt näyttö avautui)

Isovanhemmuus Liikkuminen Mökkielämää

Mökkieloa viikkotolkulla!

Mökkielo tuntuu nyt ihan erityisen hyvälle. Nyt ei ole sellaista huolta kuin monta kertaa aiemmin viimeisen parin vuoden aikana. Muutaman kerran on lähdetty aiemmin kuin oli aie, ainakin kerran mökkireissua on siirretty ja kerran peruttu kokonaan – minä kun en ole osannut olla levollisena ja/tai on ollut oikeasti tarve jättää Hangasoja odottamaan huolettomampia ja vähemmän kriittisiä aikoja.

Tällä kertaa on aikeena olla kaksi viikkoa, ja vielä pari päivää päälle! Milloinhan ollaan viimeksi oltu pois kotoa kaksi viikkoa? Ehkä keväällä 2011, kun olimme Umbrian lomalla. Ei ole taidettu 10 päivää kauempaa olla reissussa 10 vuoteen.

Nyt ei ole tiedossa kuvauskeikkoja (se yksi, joka olisi ollut 12.2., olisi pitänyt antaa jollekin toiselle kuvaajalle hautajaisten vuoksi, mutta onneksi tapahtuma siirtyi koronan vuoksi huhtikuulle), ei perhepäivähoitoa, ei äidin sairaalajaksoja tai muuta huolehdittavaa. Nyt on mahdollisuus mökkeillä hulppeat reilut pari viikkoa; vasta ke 3.3. on oltava Oulusssa (magneettikuvaus ja lääkäri). Siis ihan vain ja ainoastaan ”oma vika” kun lähdetään takaisin ”alas”.

Eikä täällä nyt ole to-do-listalle juuri mitään pakollisia etähommia tai -töitä. Vähän vielä äidin lähtöön liittyviä asioita, mutta aika vähän.

Tämän mökkiloman ajoitus sattui ja ”satutettiin” vielä hyvään aikaan siten, että Juniori ja R. saivat järkätyksi talviloman tälle viikolle ja Apsullakin on mahdollisuus olla pois eskarista pari päivää ja Eeviksellä kerhosta, joten me saamme pienet tänne huomenna! Tiedossa on siis odotettu ja toivottu pidennetty viikonloppu heidän kanssaan talvisella Hangasojalla. Vähänkö on tänään valmisteltu heidän tuloaan. 😀

Ja ensi viikoksi me jäädään Pehtoorin kanssa taas jatkamaan sosiaalista erakoitumistamme, nukkumaan ja liikkumaan tänne Koilliskairaan.

Tänään sää on ollut aika suosiollinen. Aamusella herätessä -23 C, mutta puoleenpäivään mennessä oli jo pudonnut alle kymmeneen. Suksikin luisti paljon paremmin kuin eilen. Minä kävin perinteistä hiihtelemässä ja Pehtoori kokeili eka kertaa liukulumisuksia, jollaiset vävy oli tänne ostanut ja ”unohtanut” kaikkien käytettäväksi. Aika mukava vävy, ja aika mukava unohdus. Aion minäkin unohdusta hyödyntää joku päivä.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Mökkiloman aluksi

Perhe (Tyär erityisesti) toivotti ja toivoi, että Hangasojan ”taika” olisi voimissaan, että maahiset toisivat rauhaisan olon, soisivat öiset levolliset unet. Ja kyllä itsekin kerroin lähteväni tänne mökkimaisemiin, paitsi ulkoilemaan, myös nukkumaan. Ja kyllä! Heräsin tänä aamuna yhdeksältä!!! Vaikka yöllä meni pari tuntia valvoessa, onnistuin nukahtamaan uudelleen, nukkumaan yhdeksään! Tämä on siis mainos: Napapiirin pohjoispuolelle kannattaa hakeutua, jos on ollut unettomuutta. Univelkaa on vielä maksettavaksi, mutta kunhan tuo nytkin mökkipirtin ikkunasta mollottava täysikuu alkaa antaa periksi, …

Toisaalta., aamuyhdeksään nukkuminen vie päivästä ison osan, ja tänään onkin ollut melkein kiire. 🙂

Sikäli erikoinen mökille asettumisen päivä, että se on ollut Pehtoori, joka on yksin huolehtinut lumitöistä, enkä minä kuten tavallisesti (olkapää etc. ovat nyt minulle syy välttää mieluista puuhaa); onneksi uutta lunta ei ihan mahdottoman paljoa. Sehän oli vasta torstai kun tytär ja J. täältä lähtivat, joten lumikertymää on poistettu jatkuvasti.

Olipa minulla sitten kauppareissun ja muun päivittämisen lisäksi aikaa ladulle. Pakkastahan oli aamusella yli – 20 C, mutta iltapäivällä Kakslauttasen suunnalla vain vähän toistakymmentä astetta. Ja edelleen on niin kaunista, niin hiljaista, pehmeää, rauhallista.

Ainoa vaan että luistoa ei karvapohjista huolimatta juuri ollut – ehkä liikaa pakkasta, mutta tulipahan liikuttua. Onhan täällä ladut ja niiden huolto jotain ihan toista kuin Niittyaro – Risuniitty – Auranmaja etc …

Tänään olin Sivakkaojalla. Se on nyt mun lemppari. 🙂

Kolmen jälkeen aurinko jo matalalla, kultaisia säteitä, kimmeltäviä hankia.

Rantasauna taas kerran paras ikinä. Ruoka hyvää (Mac & Cheese, ohjeen kukkakaalin vaihdoin parsakaaliin, hyvää tuli).

Hyvä päivä tänään.

Mökkielämää

Luonto ja valo tekevät hyvää

Ajeltiin mökille tänään.

Iltapäivällä mökkipihaan kääntyessä täysin kirkkaalla taivaaalla, Tuulentuvan yllä, oli yksi purppurainen pilvi: äiti toivotti tervetulleeksi.

Olen ihan varma siitä, ja niinhän ne taas silmät kostuivat. Pilvi oli niin ”äidin värinen”. Lohdullinen tunne ja ajatus.

Koko tulomatkan paistoi aurinko, ja melkein täysi kuu oli edessä, koko päivän sekin. Eilisen lumimyräkän jälkeen pellot samettisen kimmeltävän hangen peittämiä, metsissä puiden oksilla kristallia, täällä ylhäällä kynttiläkuusissa tykkyä. Kiitollinen jo matkasta, taipaleella olosta, saatikka tänne tulosta.

Revontuliakin oli vielä luvassa tälle vuorokaudelle, joten kävinpä äsken Kaunispäällä. Olisinpa muistanut ottaa kotoa jalustan mukaan.

Reposia oli, samoin ihan hirmuinen tuuli. Mutta minulla ei keinoa saada kameraa pysymään pitkää valotusaikaa paikoillaan; kuvat sen mukaisia.