2022

Meidän kujalla on seitsemän taloa. Muutama vuosi sen jälkeen kun me olimme tänne talon tehneet ja uuteen kotiimme muuttaneet (1987) kujalla lisääntyminen vauhdittui muidenkin kuin meidän toimesta. 1990-luvun puolivälissä ”kujalaisia” oli yhteensä 29. Meidän tänään 31 vuotta täyttävä Juniori oli nuorin koko sakista. Nyt kujallamme asuu enää 11 henkeä, meitä ”alkuasukkaita” on vain seitsemän. Nuorimmat ovat muuttaneet pois, muutamia joukostamme on jo edesmenneitäkin. Eksnaapurit ovat muuttaneet kerrostaloon. Väki vähenee…

1990-luvulla ja 2000-luvun alussa oli moniakin yhteisiä juhlia, eivätkä ne aina olleet vain rippijuhlia tai lakkiaisia, vaan oli uudenvuoden kekkereitä, kesäjuhlia, Tupperware-kestejä, piknikkejä Iihin, grillijuhlia, vappubrunsseja. Aika usein on me taidettu olla promoottoreina/järjestävänä osapuolena. Eivät aina kaikki olleet paikalla, eikä juhlia tai muuta aktiviteettia koko porukalla ollut kovin usein, mutta oli kuitenkin. Lapset kulkivat talosta toiseen, usein kyllä juurikin meille, vanhemmat pysähtyivät postilaatikolla ja lumitöitä tehdessä juttelemaan. Jonkinlaista yhteisöllisyyttä siis.

Viime vuosina kanssakäyminen on vähentynyt, onhan väkikin vähentynyt…

Onhan tässä pitkään ollut mielessä kutsua naapuri, leskeksi jäänyt P. meille lasilliselle, mutta tänään se vasta saatiin aikaiseksi.

Tein meille kolmelle pienen päivällisen, hyvää yritin, ei tullut priimaa, mutta syötävää kuitenkin. Mutta eipä se ruoan laatu nyt ollutkaan tärkeintä. Oli hyvä puolin ja toisin jutella, kuulla kuulumisia ja vaihdella tietoja, – myös kauempaa kuin vain kotikujan piiristä.

Ruokapöytä on aina hyvä tapa viettää aikaa yhdessä.

On yhdistysten vuosikokousten aika. Eivätkä ne, eivät ainakaan kaikki, tänä vuonna ole Teamsissa ja Zoomissa, eivät siis kotona koneen ääressä. Minä osallistuin eilen rotissöörien vuosikokoukseen, tapasin tuttuja ja suunnittelimme tulevia tapahtumia. Ja nautimme kakkua. Se oli tavattoman hyvää brita-kakkua. Siitä tuo bannerikuva.

Huolimatta siitä että ollut lämmin ja aurinkoinen kevättalven päivä, en ole kotipihaa pidemmälle liikkunut. Kotipiha ei näytä siltä, että vappuun on reilu kuukausi.

Kotoilussa ei juuri mainittavaa.

On tasan kaksi kuukautta äidin lähdöstä.
Moni asia on muuttunut, mutta minä en vielä ihan ole siihen tottunut. 

Edelleen käy monta kertaa niin, että otan kuvan/kuvia mökillä tai lapsista tai kauniista auringonpaisteesta kaupungilla, nimenomaan sillä ajatuksella, että näytänpä sitten äidille. Mökillä otin pitkän videopätkän mökin pihapiiristä, kuten olen melkein aina viimeisen parin, kolmen vuoden aikana tehnyt, ihan vaan, että voin sitten näyttää äidille; hän kun kuitenkin aina halusi pihapiirissä ”edes kuvissa käydä”. Viime mökkireissulla kesti tovin, että hoksasin, eipä nyt enää ole näistä videoklipeistä iloa.

Kerran olen kauppareissulla ajanut meidän lähimarketin ohi, melkein Vuoksin (äidin hoivakodin) pihaan asti, ennen kuin havahduin olevani menossa väärään paikkaan.

Tänään ajattelin kylvää vehnän oraita ja rairuohoa, luonnollisesti etsin valmiiksi myös koristelautasen, johon aina äidille pääsiäisruohot kylvin.

Yhden kerran olen kirjoittanut omaa asiaani koskevaan lomakkeeseen (magneettikuvaan mennessäni) äidin sotu-tunnuksen. Sen olen viimeisen vuoden aikana kirjoittanutkin monia, monia kertoja enemmän kuin omaani, joten automaattitoiminto ei ole ihme.

Äidin mentyä käyn haudalla paljon harvemmin kuin silloin kun isä oli kuollut. Silloin minulla oli koko edessä olevan talven (isä kuoli lokakuussa) kummallinen pakkomielle käydä niin usein, ettei kynttilä lyhdyssä ehdi sammua. Ja iskälle mulla oli silloin paljon juteltavaa. Hänen lähtönsä oli niin yhtäkkinen, että ehkä senkin vuoksi minun oli käytävä asia hautausmaalla kulkien todentamassa. Olenkohan nyt kahden kuukauden aikana käynyt neljä tai viisi kertaa – nyt suru on erilainen.

En enää itkeskele, paljoakaan. Kaikkein pahin ikävä ja itku oli kun olimme tyhjentämässä äidin hoivakodin huonetta. Silloin siellä toisaalta tyhjyys ja toisaalta läsnäolo liikuttivat niin, että oli vaikea tehdä mitään. Näin siitä huolimatta, että juuri siellä olin surutyötä tehnyt ja hyvästejä jättänyt jo pitkin syksyä.

Aikaa tuntuu nyt olevan enemmän, iltapäivisin pitää välillä oikein miettiä, mitähän tekisi. Puhelimesta en enää koko ajan huolehdi, saattaa mennä useampi tunti, etten edes tiedä, missä se on. Eikä puhelimen soitto enää säikähdytä, ei arveluta, ei vaadi vastaamaan.

Jos-sanojen määrä on vähän vähentynyt suunniteltaessa jotain tulevaa. Tuntuu, että voi lähteä liikkeelle.

Näitäkin mietin kun olin hiihtämässä.

Kuva ei selfie. 🙂  Minä en koskaan ole noin tyylikäs kuin äiti oli hiihtäessäänkin.

Klo 6.24 Tiedän kelloa katsomatta, että se on suunnilleen puoliseitsemän. Tiedän, että on aika aikainen aamu, mutta mikä päivä? Tiistai? Ei kun sittenkin maanantai, kai. On se. Yritän vielä miettiä monesko päivä? Miettimättä tiedän, että on maaliskuu. En heti hoksaa monesko päivä, laskemalla pääsen oikeaan tulokseen. Tiedän, että tänään ei ole väliä kellonajoilla, eikä sillä päivämäärälläkään. Mietin vain, että tähän on tultu: että en maanantaiaamuna  kyselemättä nouse ylös, en lähde suihkuun ja puuron keittoon, enkä lähde suorittamaan jonnekin jotakin sovittua, aikataulutettua. En mihinkään odotettuun tapaamiseen tai kokemiseen. Jotenkin on vanha olo. Verkkainen, viitsimätön, vähän paikallaan polkemisen olo on edelleen.

Kun sitten kuitenkin nousen, aika piankin, muistutan taas itseäni, että tämähän on hyvä tilanne. Onhan. Kuitenkin kuin jotain puuttuisi. Tekemättömyyksiäkö vain kaipaan?

Hiljalleen aamupalan jälkeen orientoidun johonkin tekemiseen, muistan taas olla kiitollinen, että kahvi on voinut palautua aamuihini, vain tilkka, pikku kupillinen, mutta se on riittävä. Luen liikaa uutisia, tulee taas paha olo. Määrään itseni ulos. Siellä sota unohtuu, siellä sananvapauden nujerrus unohtuu, siellä unohtuu lapsiuhrit, pakenevat äidit, sodassa kuolevat pojat, hajoavat kaupungit,  murskatut unelmat.. Paitsi etteivät unohdu. Eivät.

Aurinkoa, kevätaurinkoa, sopivan tuulista, että hengittäminen tuntuu vapauttavalta, eikä sydämen tykytys enää tunnu. Linnunlauluakin kuuluu. Korkealta kuuluu.

Jossain välissä huomaan, kuinka onkaan mukava kirjoittaa, tehdä lukuja, kertoa tarinoita, etsiä uusia vanhoja tietoja, oppia omastakin historiasta uutta. Äidin biografia tai olisiko parempi sanoa, että hajanaisia tallennettuja muistoja ja muistikuvia hänen elämänsä kolmesta ensimmäisestä vuosikymmenestä. Joka tapauksessa uppoutuminen menneeseen kiehtoo edelleen.

Tein meille pizzat, vaikka eihän maanantain kuulu olla pizzapäivä. Välikö sillä. Tuli oikein hyvää pizzaa, tein tomaattikastikkeen alusta asti itse. Käsityön jälki maistui hyvälle.

Joutilaisuus. Siitäköhän on kyse? Haluankohan sitä enemmän vai juuri sekö tässä nyt on joku ongelma? Pitänee miettiä.

Eihän se nyt ihan vesihiihtoa ollut, mutta melkein. Hulppeassa auringonpaisteessa, lämmössä (+9 C puoleltapäivin) kun tavisladut olivat roskien, neulasten, oksien peittäminä (eilinen myräkkä syypäänä noihin) vaarallisia ja vaikeita, päätin eka kertaa tälle kaudelle lähteä kokeilemaan hiihtoa merelle, jäälle.

Eipä siellä mitään konelatuja ollut, paikoitellen ei latuja ollenkaan, mutta eipä ollut roskiakaan. Rajahaudasta Pateniemen kautta kohti Kraaselia kuitenkin lähdin. Eikä ollut mitään kiirettä, kunhan nautin auringosta, ulkoilusta, puhtaudesta, leppoisasta liikkumisesta.

Kevätpäiväntasaukselle sopiva sää, sopiva paiste, sopiva rauha.

Kevätpäiväntasaushan ei vielä tarkoita siirtymistä kesäaikaan; minä ja sisäinen kelloni olemme kyllä jo siirtyneet siihen (herään viimeistään kuudelta arkisin, viikonloppuisin). Siitä huolimatta olen kovasti jäljessä kevään tulon kanssa.

Tämä vuosi on mennyt monin tavoin, monesta syystä poikkeuksellisissa tunnelmissa, vähän kuin jonkin verhon takana.

Varmasti myös hillittömällä lumen määrällä on vaikutus siihen, että on vaikea uskoa, että pyöräilykausi on enää kuukauden tai puolentoista päässä.

Ole hyvä unelmiasi kohtaan
ja anna niiden toteutua.
Äläkä koskaan kuvittele
että sinun unelmasi on ainoa.

              (Tommy Taberman)

Tänään on ollut toiveita ja unelmia. Toteutuneitakin haaveita ja aikeita.

Yksi sellainen oli kun olimme ystävän kanssa illansuussa kaupungissa syömässä. Vuosikymmeniä meidän tiet ovat kulkeneet aika samansuuntaisina ja samoihin aikoihin meillä on ollut taipaleella merkkipaaluja, takapakkeja ja eteenpäin menoja. Nytkin meillä sellainen vaihe molemmilla, – meillä äitimme taivasmatkalle saattaneilla. Eikä (kai) kukaan Mesu-ravintolassa katsellut oudosti, vaikka siellä itkua välillä tuhersimmekin. Puhuminen ja itkeminen tekee hyvää. On taas helpompaa unelmoidakin. …

Eihän se taaskaan mennyt niinkuin Strömsössä.

Hienon hieno Yucca-palmu-istutusideani ja sen toteuttaminen alkoi eilen aika hyvin. Sain homman ”perustukset” alulle. Tänään kun oltiin pienten kanssa vietetty reipas, mukava päivä humputellen Talvikylässä, Mäkkärilltä ja mummi-papalla ja olin vienyt lapset äidilleen Haukiputaalle, päätin saada homman Festassa päätökseen.

Käärin hihat ja ryhdyin toimeen; enkä mitenkään hifistellen tai lauleskellen, vaan todella tarmolla ja tarkoituksella saada vähän ylikierroksia tasaantumaan. Oli vielä päivän liikunnan jälkeen tarvetta  purkaa patoutumia liikkumalla. Ja minä liikuin, sydämen rytmihäiriökin taisi hetkeksi säikähtää ja tasaantua moisesta. 🙂 Minä en kyllä tasaantunut.

Ja pienestä viherrempan tuloksesta tuli hyvä? Ei tullut. Tai ehkä tulee, mutta ei tullut vielä. Festa on nimittain ihan hirvittävässä siivossa ja ohuen multapölyn peittämä. Mutta kolme palmua on istutettu, eivätkä huoju! Ovat sen verran voimallisesti juntattu kukka-altaisiin.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Luulin jo tässä parin viime vuoden aikana oppineeni, että kaikkeen tulevaa koskevaan – varsinkin pitkään odotettuun – pitää laittaa ainakin kolme, jollei seitsemän tai seitsemäntoista jos-sanaa. En ollut oppinut. Ja se tekee ihan hiton kipeää – taas.
Eikä tässä ole kyse yuccapalmuista

Hyvä on.
Mutta en minä menneisyydessä elä,
vaan unelmat edeltä käsin.
On minussa se vika.

                (Juice Leskinen)

”Asioita taas vähän etiäpäin”, kuten isälläni oli usein tapana sanoa.

Tänään taas kuorma irtaimistoa kotoa Konttiin: sänkypeittoja sängyistä, joita ei ole ollut 10 vuoteen. Mattoja, joita on kuskattu mökin ja kodin väliä jo useampi vuosi, eikä ne ole sopineet kumpaankaan. Isohko laatikollinen ikea- yms. halpiskippoja, joita on tullut ostettua esim. kalaaseja tai piknikkejä varten, enää ei tarvita astioita 14 – 30 hengelle. Ja vaikka tarvittaisiinkin, niin taitaisi löytyä aika monen ruokalajin menua varten edelleenkin.

Kuusi palapeliä, jotka on koottu ainakin kerran, muutamat pariinkin kertaan, ja kaappiin jäi vielä kaksi 1000 palan avaamatonta peliä. Muovisia vanhoja pyykkikoreja – meillä on ollut kodinhoitohuoneessa integroidut pyykkikorit yli 10 vuotta! Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Nyt ei enää ole kuin muutama kassillinen kirjoja valkattavaksi poistoihin, ehkä muutamasta laukusta ja yhdestä taulusta luopuminen. Ehkä jokunen kaktus joutavat pois, ehkä. Ja sitten pitkään jatkunut huolellinen ja harkittu konmaritus on tältä erää tehty. Tämä on vapauttavaa.

Sain Pehtoorin roudausavuksi, joten homma hoitui kätevästi. Apu oli vielä enemmän tarpeen, kun ajelimme Bauhausiin: kuten usein näin keväällä haluan jonkin uuden viherkasvin, ja nyt Festaan vähän isompikin ”viheriöremppa” – ostimme kolme isohkoa yucca-palmua. Haluan ryhtiä ja siisteyttä ikkunaseinälle.

Illansuussa aloitin kukka-altaiden tyhjennyksen ja täyttämisen, ja sain parin tunnin äpöstämisen jälkeen kohtuullisen pahan allergiareaktion, sillä ruukkusora pölisee ja paljon!). Huomenna jatkan ja ymmärrän käyttää maskia myös kotona. Laittelen sitten ennen-jälkeen kuvia, kunhan homma on tehty.

Paljon muuta vilkkaahkon viesteilypäivän ja lentävän hiihtolenkin lisäksi ei ole tapahtunutkaan.

No nyt minä sen tein ja päätin: uutisten luvulle tulee nyt rankat rajoitukset. Sallittua on: aamulla – kuten tavallisesti – lehtien luku, korkeintaan 20 minuuttia. Iltapäivällä ennen ruokaa vartti, ja tässä iltasella, ennen blogin kirjoitusta vain lyhyt piipahdus uutissivuilla, ja huom. illalla ovat vain YLE tai Hesari sallittuja. Näin tein koronauutisoinninkin kanssa pari vuotta sitten. Näin teen nyt.

En usko, enkä edes halua, että pystyn näin sulkemaan sodan pois ajatuksista ja unista,
mutta jatkuva uutisten luku ei auta ketään, ei ketään.
On liian paljon asiantuntijoita, spekulaatioita, ennustuksia, propagandaa, valeuutisia,
satuttavia kuvia, pelottelua, tietämättömyyttä, ”eräitä lähellä olevia lähteitä”.
On opeteltava lähdekritiikkiä ja mediakriittisyyttä, myötäelettävä,
autettava mahdollisuuksien mukaan, muuhun minusta ei ole.
On sallittua olla tyytyväinen siitä, että meillä on hyvä arki ja elämä nyt,
eikä antaa pelon ja ahdistuksen tulla itärajan takaa.
On hyvä tietää, että Suomi on jo avannut ovet sotapakolaisille,
että Ukraina saa tukea, on hyvä tietää, että rauhanpyrkimyksiä on.

Maailmanrauhaa ja mielenrauhaa kaikille! Pidetään huolta läheisistä! Pidetään huolta.

                                                                                                                              💙💛 💙🤍     ❤️❤️❤️❤️

Vähän sellainen ”kun en muutakaan voi” -päivä tänään. Ja myös ”siivoan ja järjestelen kaiken kotona, niin kyllä muutkin asiat järjestyy” -fiilis – vai onko sittenkin kyse vain harhautuksesta?

Muistanpa vuosikymmenien takaa, kun töissä eräs oppiaineen opettaja (olin silloin itse vielä sekä opiskelija että tutkimusapulainen) seisoi työhuoneeni ovella – taas kerran narisemassa ja esittämässä omia tulkintojaan maailmasta ja yliopistopolitiikasta, johon minä en edes (silloin) osallistunut – että miksi minulla on kaikki niin tip-top, ei mitään paperiläjiä pöydällä, ei kirjapinoja lattialla, ei kiirettä mihinkään – eikö minulla ole töitä vai miksi moinen tyhjyys? Epäkaoottinen työpisteeni ei ollut hänen mielestään oikein normaalia.

Muistan vastanneeni, että yritän edes ulkoisella järjestyksellä saada sisäisen sekavuuden asettumaan … En kyllä muista, mikä silloin oli ”sisäistä sekavuutta”, mutta kyllä tuossa vastauksessani on pieni pala olennaista. Järjestys kirjoituspöydällä, jääkaapissa, liikuntakalenterissa helpottaa oloa, mielen myllyrrystä ja ristiaallokkoa kehossa. Eikä ole kyse siitä, että rakentaisin kulissia edes itselleni, vaan enemmänkin siitä, että tekeminen, puuhailu, sijaistoiminnot, yritys tehdä ”edes jotain” helpottavat hiukkasen ja ”teenpähän edes jotain”.

Noh, en tänään kovin syvissä vesissä ole sukellellut, mutta siivoilu, hiihtäminen, järjestely, listojen teko ovat olleet tälle sunnuntaille oikein hyviä puuhia.

Viime vuosina Mauri Kunnaksen kirjat ja piirrokset ovat olleet tärkeitä minunkin elämässäni, ja viimeksi toissapäivänä annoin pienille  uuden ”Etsi ja löydä” -kirjan (Herra Hakkarainen reissussa) joten tämä Twitterissä vastaan tullut Koiramäen #slavaukraini pysäytti. Tämäkin.