Showing: 281 - 300 of 362 RESULTS
Niitä näitä

Naapureista

Meidän kujalla on seitsemän taloa. Muutama vuosi sen jälkeen kun me olimme tänne talon tehneet ja uuteen kotiimme muuttaneet (1987) kujalla lisääntyminen vauhdittui muidenkin kuin meidän toimesta. 1990-luvun puolivälissä ”kujalaisia” oli yhteensä 29. Meidän tänään 31 vuotta täyttävä Juniori oli nuorin koko sakista. Nyt kujallamme asuu enää 11 henkeä, meitä ”alkuasukkaita” on vain seitsemän. Nuorimmat ovat muuttaneet pois, muutamia joukostamme on jo edesmenneitäkin. Eksnaapurit ovat muuttaneet kerrostaloon. Väki vähenee…

1990-luvulla ja 2000-luvun alussa oli moniakin yhteisiä juhlia, eivätkä ne aina olleet vain rippijuhlia tai lakkiaisia, vaan oli uudenvuoden kekkereitä, kesäjuhlia, Tupperware-kestejä, piknikkejä Iihin, grillijuhlia, vappubrunsseja. Aika usein on me taidettu olla promoottoreina/järjestävänä osapuolena. Eivät aina kaikki olleet paikalla, eikä juhlia tai muuta aktiviteettia koko porukalla ollut kovin usein, mutta oli kuitenkin. Lapset kulkivat talosta toiseen, usein kyllä juurikin meille, vanhemmat pysähtyivät postilaatikolla ja lumitöitä tehdessä juttelemaan. Jonkinlaista yhteisöllisyyttä siis.

Viime vuosina kanssakäyminen on vähentynyt, onhan väkikin vähentynyt…

Onhan tässä pitkään ollut mielessä kutsua naapuri, leskeksi jäänyt P. meille lasilliselle, mutta tänään se vasta saatiin aikaiseksi.

Tein meille kolmelle pienen päivällisen, hyvää yritin, ei tullut priimaa, mutta syötävää kuitenkin. Mutta eipä se ruoan laatu nyt ollutkaan tärkeintä. Oli hyvä puolin ja toisin jutella, kuulla kuulumisia ja vaihdella tietoja, – myös kauempaa kuin vain kotikujan piiristä.

 

Ruokapöytä on aina hyvä tapa viettää aikaa yhdessä.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Vuotuisjuhlat ajallaan

Vuotuisjuhlat, joulut, juhannukset, pääsiäiset, pyhäinpäivät rytmittävät ruokavuotta.

Ehkä blogiani vuosikausia seuranneet muistavat, että suunnittelin joskus tekeväni niistä tietokirjankin. Ainakin haaveilin sellaisen aikaansaamisesta. En saanut aikaiseksi. Mutta lehtijuttuja, artikkeleita, esitelmiä ja luentoja niihin liittyen tein. Ja monista vuotuisjuhlista ja niiden historiasta ja perinteistä olen täällä blogissakin kirjoittanut (ks. esim. aprillipäivä, pääsiäinen, pyhäinpäivä)

Vuotuisjuhliin liittyvistä perinneruuista ja uusista herkuista olen myös kirjoitellut, reseptejä jaellut. Vuosi vuodelta meillä syödään yhä enemmän mukaillen sesonkeja: syksyllä syyssiikaa, sieni- ja kasvisruokia. Talvella pataruokia leivinuunista, sitten tulevat blinit, ja sitrusten aika, rahka kuuluu ruokavalioon ympärivuoden, mutta maalis-huhtikuussa rahkaruokia on enemmän kuin muulloin jne., jne. Onko muilla tällainen ruokavuoden jako erilaisiin kausiin käytössä? Muutenkin kuin joulun ja uusien perunoiden osalta?

Tänä vuonna pääsiäinen on hyvin myöhään, mutta minun ”sisäinen ruokakalenterini” jo huutaa pääsiäisherkkujen perään. Paastosta ei tietoakaan, vaan nytkin suunnittelen viikonlopuksi jotain keväistä ruokaa, jotain keltaista, jotain ´pääsiäismäistä´. Pääsiäisen ruokalistoissa on monia minulle mieluisia ruokia, joten nyt kun pääsiäispyhiin on vielä melkein kuukausi aikaa, ehdimme herkutella monilla hyvillä, aika yksinkertaisilla ruuilla monta kertaa.

Tänään lähdin kauppaan pitkän kauppalapun kanssa. En hamstraustarkoituksessa, en vaikka ruoka-ammattilaisten (sekä tuottajien että ravintoloitsijoiden ja kokkien) juttuja rotissöörikokouksessa kuunneltuani todella tajusin, kuinka paljon ja pian ruoan hinta todella tulee nousemaan. En myöskään varmuusvarastojen täydentämiseksi, – meillä on yleensäkin suunnilleen viikoksi kuivamuonaa ja tuoretavaraa, mikä on tietysti liian vähän jos haluaa oikean varmuusvaraston luoda, mutta en sellaistakaan varten kauppaan roudausreissulle lähtenyt. Kunhan nyt raaka-aineita viikonlopun (”pääsiäisluontoisia”) ruokia varten hankin. Ehkä palaan aikaansaannoksiini …

Ja kyllä minä melkein mieleni pahoitin, kun kaupassa oli jo simat ja tippaleivätkin. Joku roti pitäisi olla ennakoinnissa.

Meillä on vähän merkkejä pääsiäisen tulosta muuallakin kuin vain ruokapöydässä: pupuja on jo pomppinut pöydille. 🙂

Niitä näitä

Välipäivä

On yhdistysten vuosikokousten aika. Eivätkä ne, eivät ainakaan kaikki, tänä vuonna ole Teamsissa ja Zoomissa, eivät siis kotona koneen ääressä. Minä osallistuin eilen rotissöörien vuosikokoukseen, tapasin tuttuja ja suunnittelimme tulevia tapahtumia. Ja nautimme kakkua. Se oli tavattoman hyvää brita-kakkua. Siitä tuo bannerikuva.

Huolimatta siitä että ollut lämmin ja aurinkoinen kevättalven päivä, en ole kotipihaa pidemmälle liikkunut. Kotipiha ei näytä siltä, että vappuun on reilu kuukausi.

Kotoilussa ei juuri mainittavaa.

Niitä näitä

Ikävä muuttaa muotoaan

On tasan kaksi kuukautta äidin lähdöstä.
Moni asia on muuttunut, mutta minä en vielä ihan ole siihen tottunut. 

Edelleen käy monta kertaa niin, että otan kuvan/kuvia mökillä tai lapsista tai kauniista auringonpaisteesta kaupungilla, nimenomaan sillä ajatuksella, että näytänpä sitten äidille. Mökillä otin pitkän videopätkän mökin pihapiiristä, kuten olen melkein aina viimeisen parin, kolmen vuoden aikana tehnyt, ihan vaan, että voin sitten näyttää äidille; hän kun kuitenkin aina halusi pihapiirissä ”edes kuvissa käydä”. Viime mökkireissulla kesti tovin, että hoksasin, eipä nyt enää ole näistä videoklipeistä iloa.

Kerran olen kauppareissulla ajanut meidän lähimarketin ohi, melkein Vuoksin (äidin hoivakodin) pihaan asti, ennen kuin havahduin olevani menossa väärään paikkaan.

Tänään ajattelin kylvää vehnän oraita ja rairuohoa, luonnollisesti etsin valmiiksi myös koristelautasen, johon aina äidille pääsiäisruohot kylvin.

Yhden kerran olen kirjoittanut omaa asiaani koskevaan lomakkeeseen (magneettikuvaan mennessäni) äidin sotu-tunnuksen. Sen olen viimeisen vuoden aikana kirjoittanutkin monia, monia kertoja enemmän kuin omaani, joten automaattitoiminto ei ole ihme.

Äidin mentyä käyn haudalla paljon harvemmin kuin silloin kun isä oli kuollut. Silloin minulla oli koko edessä olevan talven (isä kuoli lokakuussa) kummallinen pakkomielle käydä niin usein, ettei kynttilä lyhdyssä ehdi sammua. Ja iskälle mulla oli silloin paljon juteltavaa. Hänen lähtönsä oli niin yhtäkkinen, että ehkä senkin vuoksi minun oli käytävä asia hautausmaalla kulkien todentamassa. Olenkohan nyt kahden kuukauden aikana käynyt neljä tai viisi kertaa – nyt suru on erilainen.

En enää itkeskele, paljoakaan. Kaikkein pahin ikävä ja itku oli kun olimme tyhjentämässä äidin hoivakodin huonetta. Silloin siellä toisaalta tyhjyys ja toisaalta läsnäolo liikuttivat niin, että oli vaikea tehdä mitään. Näin siitä huolimatta, että juuri siellä olin surutyötä tehnyt ja hyvästejä jättänyt jo pitkin syksyä.

Aikaa tuntuu nyt olevan enemmän, iltapäivisin pitää välillä oikein miettiä, mitähän tekisi. Puhelimesta en enää koko ajan huolehdi, saattaa mennä useampi tunti, etten edes tiedä, missä se on. Eikä puhelimen soitto enää säikähdytä, ei arveluta, ei vaadi vastaamaan.

Jos-sanojen määrä on vähän vähentynyt suunniteltaessa jotain tulevaa. Tuntuu, että voi lähteä liikkeelle.

Näitäkin mietin kun olin hiihtämässä.

Kuva ei selfie. 🙂  Minä en koskaan ole noin tyylikäs kuin äiti oli hiihtäessäänkin.

Niitä näitä

Liikaa vai liian vähän?

Klo 6.24 Tiedän kelloa katsomatta, että se on suunnilleen puoliseitsemän. Tiedän, että on aika aikainen aamu, mutta mikä päivä? Tiistai? Ei kun sittenkin maanantai, kai. On se. Yritän vielä miettiä monesko päivä? Miettimättä tiedän, että on maaliskuu. En heti hoksaa monesko päivä, laskemalla pääsen oikeaan tulokseen. Tiedän, että tänään ei ole väliä kellonajoilla, eikä sillä päivämäärälläkään. Mietin vain, että tähän on tultu: että en maanantaiaamuna  kyselemättä nouse ylös, en lähde suihkuun ja puuron keittoon, enkä lähde suorittamaan jonnekin jotakin sovittua, aikataulutettua. En mihinkään odotettuun tapaamiseen tai kokemiseen. Jotenkin on vanha olo. Verkkainen, viitsimätön, vähän paikallaan polkemisen olo on edelleen.

Kun sitten kuitenkin nousen, aika piankin, muistutan taas itseäni, että tämähän on hyvä tilanne. Onhan. Kuitenkin kuin jotain puuttuisi. Tekemättömyyksiäkö vain kaipaan?

Hiljalleen aamupalan jälkeen orientoidun johonkin tekemiseen, muistan taas olla kiitollinen, että kahvi on voinut palautua aamuihini, vain tilkka, pikku kupillinen, mutta se on riittävä. Luen liikaa uutisia, tulee taas paha olo. Määrään itseni ulos. Siellä sota unohtuu, siellä sananvapauden nujerrus unohtuu, siellä unohtuu lapsiuhrit, pakenevat äidit, sodassa kuolevat pojat, hajoavat kaupungit,  murskatut unelmat.. Paitsi etteivät unohdu. Eivät.

Aurinkoa, kevätaurinkoa, sopivan tuulista, että hengittäminen tuntuu vapauttavalta, eikä sydämen tykytys enää tunnu. Linnunlauluakin kuuluu. Korkealta kuuluu.

Jossain välissä huomaan, kuinka onkaan mukava kirjoittaa, tehdä lukuja, kertoa tarinoita, etsiä uusia vanhoja tietoja, oppia omastakin historiasta uutta. Äidin biografia tai olisiko parempi sanoa, että hajanaisia tallennettuja muistoja ja muistikuvia hänen elämänsä kolmesta ensimmäisestä vuosikymmenestä. Joka tapauksessa uppoutuminen menneeseen kiehtoo edelleen.

Tein meille pizzat, vaikka eihän maanantain kuulu olla pizzapäivä. Välikö sillä. Tuli oikein hyvää pizzaa, tein tomaattikastikkeen alusta asti itse. Käsityön jälki maistui hyvälle.

Joutilaisuus. Siitäköhän on kyse? Haluankohan sitä enemmän vai juuri sekö tässä nyt on joku ongelma? Pitänee miettiä.

Niitä näitä

Merelle . . .

Eihän se nyt ihan vesihiihtoa ollut, mutta melkein. Hulppeassa auringonpaisteessa, lämmössä (+9 C puoleltapäivin) kun tavisladut olivat roskien, neulasten, oksien peittäminä (eilinen myräkkä syypäänä noihin) vaarallisia ja vaikeita, päätin eka kertaa tälle kaudelle lähteä kokeilemaan hiihtoa merelle, jäälle.

Eipä siellä mitään konelatuja ollut, paikoitellen ei latuja ollenkaan, mutta eipä ollut roskiakaan. Rajahaudasta Pateniemen kautta kohti Kraaselia kuitenkin lähdin. Eikä ollut mitään kiirettä, kunhan nautin auringosta, ulkoilusta, puhtaudesta, leppoisasta liikkumisesta.

Kevätpäiväntasaukselle sopiva sää, sopiva paiste, sopiva rauha.

Kevätpäiväntasaushan ei vielä tarkoita siirtymistä kesäaikaan; minä ja sisäinen kelloni olemme kyllä jo siirtyneet siihen (herään viimeistään kuudelta arkisin, viikonloppuisin). Siitä huolimatta olen kovasti jäljessä kevään tulon kanssa.

Tämä vuosi on mennyt monin tavoin, monesta syystä poikkeuksellisissa tunnelmissa, vähän kuin jonkin verhon takana.

Varmasti myös hillittömällä lumen määrällä on vaikutus siihen, että on vaikea uskoa, että pyöräilykausi on enää kuukauden tai puolentoista päässä.

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Aika vaatimaton lauantai

Tälle päivälle olin luvannut – taas – italialaista ruokaa, ja koskapa Apsu tykkää lohesta ja koska olin aamulla Kauppahallissa (kuvauskeikalla), päätin tehdä – vihdoin – tämän hyvän oloisen ohjeen mukaan meille ”toscanalaista lohta”. Lehtijutun mukaan ruoan piti olla varsin nopea ja makoisa, ja sellaiseksi minäkin sen ”paperilla” mielsin. Todellisuus oli sitten vähän toista, hienoinen pettymys kyllä.

Aikaa kului tietysti lisäkkeiden teossa, ja siinä, että oli vain kiva kokkailla, että saatoin vältellä tekeillä olevien veroilmoitusten tekoa. Tänä vuonna (tähän mennessä) niitä onkin vain kaksi (oma ja Muistikuvien, äidin tullenee vähän myöhemmin).

Lohireseptin toteutus oli mukavaa, Italia-fiilistelyä. Eikä ruoasta tullut ollenkaan huonoa. Aion antaa tälle toisenkin mahdollisuuden, mutta vielä parempaan lopputulokseen pääsemiseksi suolaan ja pippuroin kalan hyvissä ajoin ennen valmistamisen aloittamista. Nyt kun suolasin (liian kevyesti) juuri ennen paistamista, kala jäi vaisun makuiseksi. Oli se sentään mehukasta, ja kastike oli hyvää, mutta vähän enemmän ytyä kaipasin. Me kaikki kaivattiin. Apsukin pyöritteli suolamyllyä aika reippaasti …

Hanna Sumarin toscanalainen lohi

  • 4 palaa ruodotonta lohifileetä á 150-200g
    2 rkl oliiviöljyä
    suolaa ja mustapippuria
  • ~~~~~~~~
  • 3 rkl voita
  • 3 valkosipulinkynttä raastettuna
  • 300 g halkaistuja miniluumutomaatteja
  • 80 g babypinaattia (kaksi suurta kourallista)
  • 2 dl kuohu-tai ruokakermaa
  • 1,5 dl vasta raastettua parmesaania
  • 1 dl silputtuja yrttejä, kuten persiljaa ja basilikaa
  • Luomusitruunan raastettu kuori
  1. Leikkaa fileepaloista ohut vatsaosa pois, että saat kauniit ja tasapaksut palat, jotka kypsyvät tasaisesti. Mausta kalapalat suolalla ja mustapippurilla.
  2. Kuumenna öljy paistinpannulla kuumaksi ja laita kalapalat paistumaan nahkapuoli ylöspäin. Paista kuumalla pannulla noin 6 minuuttia, käännä ja paista vielä 2 minuuttia nahkapuoli pannua vasten. Siirrä sitten kala lautaselle odottamaan.
  3. Huuhdo pannu ja laita sille voi ja sulattele se keskilämmöllä, kun se on sulanut lisää valkosipuliraaste ja pyörittele sitä pannulla minuutin verran. Lisää puolitetut tomaatit ja mausta ne suolalla ja mustapippurilla. Kun tomaatit hieman pehmenevät lisää pinaatti ja paistele sitä muutama minuutti, kunnes se kutistuu.
  4. Lisää sitten kerma, parmesaani ja yrtit ja anna seoksen poreilla muutama (2-3) minuuttia.
  5. Lisää sitten kalapalat seokseen nahkapuoli alaspäin ja anna niiden lämmetä kastikkeessa minuutin ajan. Varo kuitenkin kypsentämästä kalaa liikaa tai siitä tulee kuiva.
  6. Raasta ruuan päälle hyvin pestyn luomusitruunan kuori.

Tarjosin tätä puikulaperunoiden, hapanjuurileivän ja italialaistyylisen vihersalaatin kanssa. Ei huono, vaikkei nyt ihan ykköslohiruoaksi ylläkään.

~~~~~~~~~~~~~~

Aamupäivän Kauppahallireissun ja systerin kanssa kahvittelun lisäksi olen sylitellyt Eevistä ja antanut Apsun ”ällyttää”, olen lukenut liikaa uutisia, olen käynyt metsässä hengittämässä syvään ja poimimassa pajunoksia, pajunkissoja kotiin toivon. Pari jaksoa Huvila & Huussi -ohjelmaa. Siinä on sellainen hyvän tuulen ja kiitollisuuden, ammattilaisten ja kesän meninki. Tykkään.

Enkä juuri muuta ole saanut aikaiseksi. Onhan sitä tuossakin. Onhan. Ja miksi pitäisi enemmän?

Niitä näitä

Unipäivä(kö?)

Tiedättehän, nykyisin joka ikinen päivä on joku teemapäivä. Kuinka ollakkaan, tänään, täyden kuun jälkeisen yön jälkeen on kansainvälinen unipäivä. Kansainvälinen unipäivä! Kaikkea sitä. Se on kuulemma vuosittainen tapahtuma, jonka tarkoituksena on muistuttaa uneen liittyvistä tärkeistä asioista. Teemoja ovat mm. lääketiede, kasvatus, sosiaaliset näkökulmat ja liikenne. Päivän tarkoituksena on vähentää uniongelmia paremman ennaltaehkäisyn ja unihäiriöiden hallinnan avulla. Kansainvälistä unipäivää vietetään vuosittain kevätpäiväntasausta edeltävänä perjantaina. Nyt siis aiheena on liikenne, matkustus ja valppaus liikenteessä.

Tänään liikennettä on ollut aika vähän, valppaudesta en ole aivan vakuuttunut, – koetin olla huolellinen. Matkustus on vahvasti haaveissa. Tänä vuonna vielä reissataan, uskokaa pois! Eikä reissussa liikoja nukuta.

Unipäivän aamuna olisi tietysti suonut heränneensä virkeänä, että olisi tullut nukuttua unia näkemättä. – Nope! Eihän se nyt niin mennyt. Ihan yliarvostettua moinen nukkuminen. Toisin toivoisin, että osaisin käyttää nuo unettomat hetket johonkin muuhun kuin vatvomiseen.

Tänään – tai ainakin tällä viikolla – on ollut sellainen tilanne, että on tullut to-del-la paljon sähköposteja, tapahtumakutsuja, jopa kuvauskyselyjä. Kalenterimerkintöjä ja yhden tarjouksenkin olen tänään jopa tehnyt. Apua, – onko lähdettävä tästä kotoilukuplasta ihmisten ilmoille?  – Sehän voi olla mukavaakin. Että näkisi muitakin kuin ihan lähipiiriä.

Ruoka on keino ”lähteä” vähän kauemmas: Sorrenton sitruunoita, Caprin salaattia, Lombardian broileria… Niitä sekä italialaista gelatoa tänään kahden hengen dinnerillä. Tuohon broiler-ruokaan palaan vielä.

 

Levollista, hyvä unista viikonloppua kaikille!

 

Liikkuminen

Lapsuusmaisemissa ja kotona

Virpiniemessä

Tänään vihdoin hiihtämään Virpiniemeen. Edellisestä kerrasta siellä – nimenomaan hiihtämässä – on noin 33 vuotta tai 35. Kauan kuitenkin. Ihan hirmu paljon muistoja tulvahti lapsuuden Virppari-päivistä.

Kun oikein mietin, niin on vähän sellainen ´mutu´, että kodin ja sen pihapiirin, Nurmijärven kesämökin sekä koulun lisäksi minulla on selkeitä muistoja eniten nimenomaan Virpiniemestä. Siellä käytiin usein. Silloin käynnit olivat niin mukavia ja kauniita talvisia päiviä, että ovat ehkä siksi säilyneet muistoissa. Olen aiemminkin muistellut Virpiniemi-kokemuksia, ja kaveria, jonka siellä sain.

Hyppyrimonttuun ei saa näköjään enää laskea, mutta pentuna se oli just parasta! Ja uskokaa pois, olenpa (ainakin) kerran joskus 1970-luvun vaihteessa, tuolloin laskettelun vastikään aloittaneena ja uudet punaiset Titan-merkkiset sukset ja Le Drappeur-monot saaneena, harjoitellut kanttauskäännöksiä tuossa montun reunalla. Tulipahan tehtyä melkoinen lihaskuntotreeni kun muutamankaan kerran tamppasi mäkimontusta ylös!

Eihän minulla tänään ollut erityisen selkeää käsitystä, minkä reitin valitsisin tai miten päin (yksisuuntaiset) perinteisen ladut tulisi kiertää, joten lähdinpähän vain matkaan – tavoitteena hiihdellä kymppi. Oli hyvät ladut, viitoitus ei niinkään. Mutta eipä minua haitannut vaikka muutaman lenkin kiersin parikin kertaa. 😀

Siellä ei aamusella ollut paljon ketään muita, mutta lämmintä ja aurinkoista oli. Hyvälle tuntui.

Kodin sisustusta

Tänään muistin ottaa kuvat viime viikolla puheena olleista yuccapalmuista. On ehkä vaikea ymmärtää, kuinka paljon puuhaa, allergiaoireita, siivoamista ja aikaa noiden muutaman puun paikalleen saamisessa syntyi ja kului. Mutta olen nyt aika tyytyväinen. Kukka-altaista (myös kuvasta oikealle on tuollainen toinen iso) otin pois kaksi isoa kituvaa kasvia (pallojalkapalmu? ja joku iso limoviikuna?), jotka yritän saada takaisin kukoistukseen. Ne on nyt elvytyshoidossa kodinhoitohuoneessa. Kaiken mullan, soran ja kivien kanssa touhutessa kului parikin iltaa. Mutta nyt.

Pieni taloyhteisöni on nyt keittiössä. Ne eivät enää ole kynttilälyhtyjä, vaan ihan muuten vaan olemassa… Piazzan olen tehnyt, puistomainen nurmikkokin on talojen ympärillä ja katuvaloina lyhtytolpat. Puiston puina on milloin mitäkin yrttejä, nyt basilika-puntti ja kuivatut veriappelsiinin siivut markkeeraavat jotain kukkaistutuksia.

Ehkä siirrän talot kesän tullen noiden palmujen huudeille, ehkä? Tai vien ne mökille. Niin tai näin, tykkään kyllä niistä. Tällaista hupaa tämä suhteellisen runsas kotoilu saa aikaiseski. Mutta kotonahan on hyvä.

Oulu Valokuvaus

Kulkien

 

Kulkemista koko päivä. Kotona, kaupungissa, merenrannassa.

Mahtavan lämmintä (+8 C) päivällä, mutta päätin jättää ladulle menon tänään väliin, koska oli kaupunkiin ja Kontinkankaalle (miksi se apuvälinekeskus on niiiiiiin hidas) asioita, hautausmaallakin kuljin pitkän tovin.

Kaupungilla etsin kalenterikuvakulmia, mutta tuntuu että olen jo ”kuvannut kaiken” kalenteriin sopivan, pitänee ensi vuoden kalenteriin laittaa Suur-Oulusta kuvia (Haukipudas, Kiiminki, Tyrnävä, Oulunsalo mukaan). Kävin etsiskelemässä Juniorille synttärilahjaa, mutta tulinkin ostaneeksi itselleni paitapuseron ja housut.

Illansuussa lähdin vielä oikein oikealle lenkille, merenrantaan oli kaipuu.

Möljällä ja Nallikarissa tulenpunainen auringonlasku. Olin oikeaan aikaan paikalla: maali!

Historiaa

Onko kaikki vain yhdestä kiinni?

Yksilön merkitys historiassa? – Sitähän historioitsijat ovat kautta maailman sivu pohtineet. Olenpa minäkin kirjoittanut aiheesta yhden referee-artikkelin ja muistaakseni ainakin kaksi populaarimpaa juttua. Kirjoituttanut opiskelijoilla aihepiiristä esseitä.

Aiheesta on vuosisatojen kuluessa tehty väitöskirjoja, pidetty konferensseja, luennoitu maailman yliopistoissa. Yksi eniten tämän aihepiirin tiimoilta käyty (ei aina niin tiukan tieteellinen) pohdiskelu liittyy siihen, että millainen maailma nyt olisikaan, jos A. Hitlerin nimi olisi aikanaan sittenkin ollut Wienin taideakatemiaan hyväksyttyjen opiskelijoiden luettelossa. Entä jos hän olisi päässyt kouluttautumaan taidemaalariksi tai arkkitehdiksi?

Usein pohditaan myös, toistaako historia itseään? Tuli vaan mieleen, että tänään yhden aikansa suurimman hallitsijan kuolemasta on 2066 vuotta; Caius Julius Caesar murhattiin Pompeiuksen teatterin  edustalle; Lago Argentiinan reunalla ovat monet Rooman kävijät käyneet. On kyllä toinenkin teoria/epäily paikasta, jossa Caesar kuoli, ja sen kohdalla on nykyisin ravintola, jossa me kävimme uutena vuonna 2006.

Niin tai näin: maaliskuun iduksena 15.3. Caesar sai surmansa kun Cassiuksen ja Brutuksen johtama salaliitto onnistui tavoitteessaan. Kääntyikö maailmanhistorian suunta tämän yhden miehen kuoltua? Olisiko kukaan muu kuin juuri Caius Julius Caesar voinut luoda sellaista Roomaa kuin hän teki? Entä jos… Jos CJG, AH tai  …

Caesarin kaudella otettiin käyttöön juliaaninen kalenteri, joka vaihdettiin gregoriaaniseen uuden ajan alussa, 1500-luvulla, mutta Suomessa vasta 1700-luvun puolivälissä. Suomessa autonomian aikana, Suomen ollessa Venäjän suuriruhtinaskunta, täällä oli eri ajanlasku kuin Venäjällä. Niinpä kaikissa Pietarissa laadituissa Suomea koskevissa asiakirjoissa on kaksoispäiväys, toinen ”uutta” ja toinen ”vanhaa” lukua varten.

Tämä ajanlaskujen ”eriaikaisuus” on syynä siihen, että Venäjän lokakuun vallankumous tapahtui juliaanisen kalenterin mukaan lokakuussa, mutta sen muistoa vietettiin/vietetään? gregoriaanisen kalenterin mukaan marraskuussa. Venäjällä maalis- ja lokakuun vallankumousten otettiin gregoriaaninen kalenteri käyttöön vuoden 1918 alussa. Tammikuun viimeisen päivän jälkeen tuli suoraan 14.2.1918.

Tähän yksi suora lainaus

Trooppiset aurinkokalenterit

Trooppinen aurinkokalenteri on trooppisten vuosien hallitsema kalenteri, ja sen kesto on noin 365 päivää, 5 tuntia, 48 minuuttia ja 45 sekuntia (365,24219 päivää). Trooppinen vuosi voi olla kevät- tai syyspäiväntasauksesta seuraavaan, tai kesä- tai talvipäivänseisauksesta seuraavaan.

Vaikka nykyisessä gregoriaanisessa kalenterissa on 365 päivää normaalissa vuodessa, lisäämme karkauspäivän lähes joka neljäs vuosi pysyäksemme trooppisen vuoden tahdissa. Ilman oikeaa karkausvuosien lukumäärää kalenterimme menee nopeasti epätahtiin. Tämä tapahtuu Juliaanisessa kalenterissa liian monella karkausvuodella. Lopulta se syrjäytti gregoriaanisen kalenterin.

Seuraavat ovat trooppisia aurinkokalentereita:

  • gregoriaaninen kalenteri
  • Julian kalenteri
  • Baha’i kalenteri
  • Hindu kalenteri
  • Koptilainen kalenteri
  • Iranin kalenteri (Jal_li-kalenteri)
  • Tamilin kalenteri
  • Thaimaalainen aurinkokalenteri

Jokaisessa näistä kalentereista on 365-päiväinen vuosi, ja joskus sitä laajennetaan lisäämällä yksi päivä karkausvuodeksi. Tätä menetelmää kutsutaan ”lajitteluksi”, jossa lisätyt päivämäärät on ”porrastettu”.

Ja tänään kaikista kalentereista, tai ehkä sittenkin niiden vuoksi, olemme saaneet viettää hienon Dionysia-illan. Lääninhallituksen tiloissa, monien ystävien ja uusien tuttavuuksien ympäröimänä, keskustellen vai jopa ihan diskuteeraten, hyvin syöden, vuosituhantinen historia ja hyvin syöminen, levollinen ilta yhdistävät. Kiitollisena siitä. Tämä maaliskuun idus on ollut hyvä.

Niitä näitä

Itkijänaiset

Ole hyvä unelmiasi kohtaan
ja anna niiden toteutua.
Äläkä koskaan kuvittele
että sinun unelmasi on ainoa.

              (Tommy Taberman)

 

Tänään on ollut toiveita ja unelmia. Toteutuneitakin haaveita ja aikeita.

Yksi sellainen oli kun olimme ystävän kanssa illansuussa kaupungissa syömässä. Vuosikymmeniä meidän tiet ovat kulkeneet aika samansuuntaisina ja samoihin aikoihin meillä on ollut taipaleella merkkipaaluja, takapakkeja ja eteenpäin menoja. Nytkin meillä sellainen vaihe molemmilla, – meillä äitimme taivasmatkalle saattaneilla. Eikä (kai) kukaan Mesu-ravintolassa katsellut oudosti, vaikka siellä itkua välillä tuhersimmekin. Puhuminen ja itkeminen tekee hyvää. On taas helpompaa unelmoidakin. …

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Cannellonit ja niiden tarina

Eilen tein pitkästä aikaa cannelloneja, ja lupasin ohjeen niiden tekemiseksi kirjata tänään. Alla ohje, ja myös tarina cannelonien syntyhistoriasta.

Cannellonit (La Festan tapaan)

400 g naudan jauhelihaa
1 rkl oliiviöljyä
2 salottisipuli
2 valkosipulin kynttä
2–3 porkkanaa
2 rkl punaista pestoa tai tomaattipyrettä
½ ruukkua basilikaa
1 rkl kuivattua timjamia
1 tl paprikajauhetta
1 tl mustapippuria
loraus lihafondia
1–2 tl suolaa
1 prk kirsikkatomaatteja (Mutti)

16 canneloni-putkea

 valkokastike:
2 rkl voita
1–2 rkl vehnäjauhoja
4 5dl (ruoka)kerma-maitoa
200 g (mozzarella)juustoraastetta

päälle:
pecorino- tai parmesaaniraastetta

Uuninlämpö 180 astetta

Kuumenna pannulla ruokaöljy ja kuullota sipulia voin viisi minuuttia. Lisää valkosipuli jatkaen kuullotusta vielä pari minuuttia. Lisää joukkoon jauheliha ja ruskista se. Lisää joukkoon raastettu porkkana ja pesto tai tomaattipyre.

Mausta seos ja lisää kirsikkatomaatit. Anna kastikkeen hautua noin 20 minuuttia.

Tee seuraavaksi valkokastike: sulata voi paksupohjaisessa kasarissa, lisää jauhot ja sekoittele muutama minuutti. Lisää kerma-maito ja sekoittele ettei kastike paakkuunnu. Keittele parisen minuuttia ja ota sitten liedeltä, lisää kuumaan kastikkeeseen juustoraaste.

Levitä vuoan pohjalle paseerattua tomaattia. Siirrä jauhelihakastike tukevaan pursotinpussiin ja leikkaa päähän cannelonien kokoinen aukko. Täytä canneloni-putkilot jauhelihakastikkeella ja asettele ne vierekkäin vuokaan. Levitä päälle valkokastike ja ripottele pinnalle parmesaaniraaste.

Paista 180-asteisessa uunissa noin 35–40 minuuttia. Anna jäähtyä ja tasaantua tovi ennen tarjolle asettamista.

Cannelloneilla kerrotaan olevan aika lyhyt historia. Pikkuisen reilut satavuotiaita vasta ovat.

Tarina tosin alkaa jo 1800-luvulta, Sorrentosta. Siellä pappiskoulutuksessa ollut (ja aviottomuuteen lupautunut) nuorimies rakastui, jätti pappisuran ja vei rakastettunsa vihille. Avioitumisen jälkeen heräsi kysymys, millä elättää perheensä? Mies päätti vuokrata pienen kellarihuoneen ja perustaa sinne ´Osterian´. [Osteriassa tarjoillaan perinteisesti viiniä ja pieniä ruoka-annoksia.]  Pappiskokelaan osteriasta tuli varsin suosittu, ja se sai nimekseen La Favorita.

Paikalliset tosin tunsivat miehen edelleen tulevana pappina ja siksi osteria tunnettiin myös toisella nimellä Parrucchiano, joka tarkoittaa seurakunnan pappia Napolin murteella. Kokin taidoissaan edennyt mies pystyi tekemään osteriastaan trattorian. Lopulta se periytyi sisarenpojalle (Salvatore Coletta), joka kehitti vuonna  1907 canneloni-pastan. Uusi pastaruoka sai niin suuren suosion, että sitä tultiin syömään sankoin joukoin eri puolilta Italiaa.

Aitoon napolilaiseen cannelloniruokaan ei kuulu valkokastike, mutta ohjeessani se on. Siis ei ole ”aito-napolilainen”. Aika useassa ohjeessa on, että cannellonit täytetään ”kuivalla” tomaattikastikkeella ja sitten päälle laitetaan kosteampi juustokastike. Noin minäkin ennen tein: nyt olen löytänyt tämän laiskan kokin version: tomaattikastike tehdään niin löysäksi, että sitä on mahdollista pursottaa. Ja hyvää tulee silti! Perfetto!

Cannellonejahan voi täyttää vaikka ja millä. Kasvis-, tonnikala-, kylmäsavulohitäyte – kaikki käy. Lämpimästi suosittelen.

Tänään leivinuuniin kasvis-lihapata; hyvä oli hiihdellä ja skannailla kuvia kun ruoka muhi pitkään ja hartaasti. Hyvää oli sekin.

~~~~~~~~~~~~~~~~

On 82 vuotta siitä, kun talvisota päättyi (13.3.1940). Päättyisipä nyt yksi toinenkin itäisen naapurin syyttä aloittama sota. Päättyisipä ilman, että seuraa jatkosota, päättyisipä ilman enää yhtäkään sotarikosta, ilman yhtäkään lapsen, äidin, perheen lähettämistä pakolaisiksi. Päättyisipä.

Ruoka ja viini

Italian ikävään

Cannellonit – nuo makaroniputket, joista voi tehdä oivallista lasagnelta maistuvaa uuniruokaa. Miksen ole tehnyt niitä vuosikausiin? – Koska noiden putkien täyttämien jauhelihaseoksella on hidasta ja vaatii jonkinlaisia pipertäjän hermoja, joita minulla ei todellakaan ole.

Mutta tänään. Italian ikävä, reissun kaipuu, liian pitkään jatkunut ainaisten samojen ruokien kokkaaminen oli saavuttanut pisteen, jossa olin valmis vaikka täyttämään cannelloneja. Ja sitten eteen sattuikin ohje, vinkki, jonka olisin suonut löytäväni jo vuosikymmeniä sitten. ”Laita löysähkö jauhelihamassa pursotinpussiin ja sen avulla täytä cannellonit”! Mikä siinä on, etten tällaista ollut itse  keksinyt. Tämän jälkeen meillä on cannelloja useamminkin. Lupaan kirjoittaa soveltamani ohjeen tähän huomenna…

Tänään oli tarve ja tilaus Italian keittiön herkuille. Ei mitään erityishyvää, mutta perusitalialaista.  Antipastina patonkia ja punaista pestoa (Sokoksen herkun punainen pesto yllätti aidolla maullaan) ja jotain niinkin ihmeellistä kuin Insalata Capresea.

Ja avasimme Franciacortan: Italian vastaus Champagnelle. Franciacorta Ca’ del Bosco ei todellakaan ole mikään edullinen, mutta kyllä se oli jokaisen euron arvoinen.

Samppanjarypäleistä puristettu italialainen laatukuohuva on maultaan aika vahva, mikä sopii minun makumaailmaani aivan mahdottoman hyvin.

Hyvä ruoka, parempi mieli! Onhan se ihan mahdottoman hyvä mainosslogan, mutta myös niin totta. Niin totta.

Muistikuvia

Nyt väsyttää

Nyt iski väsy. Ja sen hoksaaminen, tunnustaminen, uuvuttaa lisää. Onhan tässä taas ollut… Mutta jo pienet – minulle poikkeukselliset – päikkärit tasoittivat. Pitäisi osata useammin yrittää unosia.

Tänään kaupungilla, kirjakaupassa, haudalla, viranomaisasioissa, vielä äidin mentyä asioitaan hoitamassa, myös vaihteeksi apteekissa sekä kaduilla  hulppeasta lämmöstä ja auringosta nauttiessa hoksasin, että minulla on jäänyt tänä vuonna kuvailematta kaunista kotikaupunkia: mistäs kuvat ensi vuoden ”Oulu kuvissa” -kalenteriin? – vai olenko jo alitajuisesti hautaamassa koko pian viisi vuotta täyttävää Muistikuvia-firmaani. En ole tehnyt koko tänä vuonna elettäkään hankkiakseni kuvauskeikkoja tai saadakseni kuviani myytyä. Siis kovin laiskaa on duunaaminen kuvaussaralla ollut. Olisiko tämä jo eläköitymisen ennakointia?

Entäs jos tekisin kalenterin Oulun kaupunkialueella olevien latujen varsilta? 🙂  Latujahan on tullut – tänäänkin – kierretyksi ja hiihdellyksi. Ja jokunen kuvakin hiihtopäivinä otetuksi. Ehkei sittenkään. Vaikea kuvitella, että löytyisi markkinarakoa moiselle. Olisiko tämä vuorotteluvapaavuosi valokuvauksesta? – Ehkäpä. Tai ehkäpä D-vitamiini ja kevät saavat taas kulkemaan Canonin kanssa Oulun rannoilla ja kauniita kaupunkinäkymiä linssin läpi tutkiskellen.

Kaksi vuotta sitten käytin yhden aamupäivän koronan kurittamaa tai paremmin koronan välttelyyn pyrkivää kaupunkia kuvaillen. Tuntuu, että tästä on ihan mahdottoman kauan. Toukokuussa 2020 oli vielä hiljaisempaa. Kuinka kaikki, kaikki, onkaan muuttunut.

 

Huomenna voisi mennä metsään – hakea pajunoksia. On niiden aika.

Niitä näitä

Kirotut yuccapalmut

 

Eihän se taaskaan mennyt niinkuin Strömsössä.

Hienon hieno Yucca-palmu-istutusideani ja sen toteuttaminen alkoi eilen aika hyvin. Sain homman ”perustukset” alulle. Tänään kun oltiin pienten kanssa vietetty reipas, mukava päivä humputellen Talvikylässä, Mäkkärilltä ja mummi-papalla ja olin vienyt lapset äidilleen Haukiputaalle, päätin saada homman Festassa päätökseen.

Käärin hihat ja ryhdyin toimeen; enkä mitenkään hifistellen tai lauleskellen, vaan todella tarmolla ja tarkoituksella saada vähän ylikierroksia tasaantumaan. Oli vielä päivän liikunnan jälkeen tarvetta  purkaa patoutumia liikkumalla. Ja minä liikuin, sydämen rytmihäiriökin taisi hetkeksi säikähtää ja tasaantua moisesta. 🙂 Minä en kyllä tasaantunut.

Ja pienestä viherrempan tuloksesta tuli hyvä? Ei tullut. Tai ehkä tulee, mutta ei tullut vielä. Festa on nimittain ihan hirvittävässä siivossa ja ohuen multapölyn peittämä. Mutta kolme palmua on istutettu, eivätkä huoju! Ovat sen verran voimallisesti juntattu kukka-altaisiin.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Luulin jo tässä parin viime vuoden aikana oppineeni, että kaikkeen tulevaa koskevaan – varsinkin pitkään odotettuun – pitää laittaa ainakin kolme, jollei seitsemän tai seitsemäntoista jos-sanaa. En ollut oppinut. Ja se tekee ihan hiton kipeää – taas.
Eikä tässä ole kyse yuccapalmuista

Hyvä on.
Mutta en minä menneisyydessä elä,
vaan unelmat edeltä käsin.
On minussa se vika.

                (Juice Leskinen)

Niitä näitä

Kodin sisustushommia

”Asioita taas vähän etiäpäin”, kuten isälläni oli usein tapana sanoa.

Tänään taas kuorma irtaimistoa kotoa Konttiin: sänkypeittoja sängyistä, joita ei ole ollut 10 vuoteen. Mattoja, joita on kuskattu mökin ja kodin väliä jo useampi vuosi, eikä ne ole sopineet kumpaankaan. Isohko laatikollinen ikea- yms. halpiskippoja, joita on tullut ostettua esim. kalaaseja tai piknikkejä varten, enää ei tarvita astioita 14 – 30 hengelle. Ja vaikka tarvittaisiinkin, niin taitaisi löytyä aika monen ruokalajin menua varten edelleenkin.

Kuusi palapeliä, jotka on koottu ainakin kerran, muutamat pariinkin kertaan, ja kaappiin jäi vielä kaksi 1000 palan avaamatonta peliä. Muovisia vanhoja pyykkikoreja – meillä on ollut kodinhoitohuoneessa integroidut pyykkikorit yli 10 vuotta! Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Nyt ei enää ole kuin muutama kassillinen kirjoja valkattavaksi poistoihin, ehkä muutamasta laukusta ja yhdestä taulusta luopuminen. Ehkä jokunen kaktus joutavat pois, ehkä. Ja sitten pitkään jatkunut huolellinen ja harkittu konmaritus on tältä erää tehty. Tämä on vapauttavaa.

Sain Pehtoorin roudausavuksi, joten homma hoitui kätevästi. Apu oli vielä enemmän tarpeen, kun ajelimme Bauhausiin: kuten usein näin keväällä haluan jonkin uuden viherkasvin, ja nyt Festaan vähän isompikin ”viheriöremppa” – ostimme kolme isohkoa yucca-palmua. Haluan ryhtiä ja siisteyttä ikkunaseinälle.

Illansuussa aloitin kukka-altaiden tyhjennyksen ja täyttämisen, ja sain parin tunnin äpöstämisen jälkeen kohtuullisen pahan allergiareaktion, sillä ruukkusora pölisee ja paljon!). Huomenna jatkan ja ymmärrän käyttää maskia myös kotona. Laittelen sitten ennen-jälkeen kuvia, kunhan homma on tehty.

Paljon muuta vilkkaahkon viesteilypäivän ja lentävän hiihtolenkin lisäksi ei ole tapahtunutkaan.

Niitä näitä

Huolenpitoa

No nyt minä sen tein ja päätin: uutisten luvulle tulee nyt rankat rajoitukset. Sallittua on: aamulla – kuten tavallisesti – lehtien luku, korkeintaan 20 minuuttia. Iltapäivällä ennen ruokaa vartti, ja tässä iltasella, ennen blogin kirjoitusta vain lyhyt piipahdus uutissivuilla, ja huom. illalla ovat vain YLE tai Hesari sallittuja. Näin tein koronauutisoinninkin kanssa pari vuotta sitten. Näin teen nyt.

 

En usko, enkä edes halua, että pystyn näin sulkemaan sodan pois ajatuksista ja unista,
mutta jatkuva uutisten luku ei auta ketään, ei ketään.
On liian paljon asiantuntijoita, spekulaatioita, ennustuksia, propagandaa, valeuutisia,
satuttavia kuvia, pelottelua, tietämättömyyttä, ”eräitä lähellä olevia lähteitä”.
On opeteltava lähdekritiikkiä ja mediakriittisyyttä, myötäelettävä,
autettava mahdollisuuksien mukaan, muuhun minusta ei ole.
On sallittua olla tyytyväinen siitä, että meillä on hyvä arki ja elämä nyt,
eikä antaa pelon ja ahdistuksen tulla itärajan takaa.
On hyvä tietää, että Suomi on jo avannut ovet sotapakolaisille,
että Ukraina saa tukea, on hyvä tietää, että rauhanpyrkimyksiä on.

Maailmanrauhaa ja mielenrauhaa kaikille! Pidetään huolta läheisistä! Pidetään huolta.

                                                                                                                              💙💛 💙🤍     ❤️❤️❤️❤️

Luettua Niitä näitä

Helmikuun kirjat – Helmet lukuhaaste 2022 vol. 2

Helmikuussa onnistuin/satuin löytämään lukulistalleni monen monta tavattoman kiinnostavaa kirjaa, muutaman jotka jättivät niin ison jäljen, että arvostelin vitosen väärteiksi.

Nyt on noin puolet haastekirjoista jo kuunneltuna/luettuna. Hyvin monipuolisia kirjoja on nyt ollut ”työn alla”.

Alla olevassa listassa kirjailijan ja kirjan nimen alla suluissa on se kohta, johon kirjan haasteessa sijoitan.

Juha Itkonen, Myöhempien aikojen pyhiä
(”Kirja sisältää sähköposteja, some-päivityksiä”)

Juha Itkonen kirjat ovat mielestäni aina ”järkäleitä”, enkä tarkoita (vain) kokoa. Ne Isoja Kirjoja. Niin tämäkin. Kirja kertoo mormooneista yleensä ja erityisesti Suomessa. Siinä on tietokirjamaisuutta, mutta se on ensisijaisesti romaani.

Se kertoo sopeutumisesta (tai sopeutumattomuudesta) vieraaseen kulttuuriin, Suomesta ulkomaalaisten silmin, siinä kyseenalaistetaan oma uskonvakaumus, moraali ja oma menneisyyskin. Siinä pyydetään loputtomasti anteeksi.

Itkosen kyky rakentaa henkilöt tarkasti, tunnistettaviksi, viiltävästikin kuvata synkkä mielenmaisema, pullaa leipovat yhteisön naiset, ja kaikki muu on vaikuttavaa. ****

 

Joel Haahtela, Jaakobin portaat
(”Kirja on julkaistu vuonna 2022”)

Joel Haahtelalla on paljon faneja, hänen filosofisia, intellektuelleja, psykologisoivia (onkohan oikea sana?) kirjojaan yleistetään ja kehutaan arvosteluissa, Helmet-lukuhaasteen parissa ja kirjallisuusblogeissa. Olen lukenut tämän trilogian kaksi edellistäkin osaa, – pidinkin koska aloitin tämän kolmannenkin. Tämä on minusta paras. Hänen kirjoittamansa kieli on kaunista, herkkää, jotenkin viipyilevää. Ja kyllä tämän mukana oli hyvä ”käydä” Jerusalemissa. ***½

Merja Mäki, Ennen lintuja
(”Lumi tärkeässä osassa”)

Tämä on yksi niistä monista teoksista, joita viime vuosikymmenen aikana naiset ovat julkaisseet liittyen viime sotiin. Naiset kirjoittavat romaaneja ja tekevät tutkimusta sota-ajan kotirintaman elämästä, naisten elämästä ja työstä sotavuosina. (vrt. esim Rosa Liksomin Väylä)

Tämä kirja on evakkotarina. Luin tämän tammikuun lopussa, – niin paljon kosketuspintaa… Hyvä romaani, jota varten on tehty paljon hyvää taustatyötä. Yksi pieni anakronismi minua häiritsi, varsinkin kun se toistui muutaman kerran: sukkahousuja ei Suomessa (ei juuri muuallakaan maailmassa) vielä sota-aikana ollut. Maatalousyhteiskunnan erot Karjalassa ja Pohjanmaalla, luonto ja Suomen vuodenajat kirjan ”näyttämönä” on kirjoitettu hyvin auki. Ja romaanissa oli sopivasti ”pahiksia”, joiden ansiosta kirjasta tuli koukuttava. *****

Jojo Moyes, Morsianten laiva
(”Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota”)

Kirjassa on paljon enemmän fiktiota kuin faktaa, mutta enpä ennen ole tiennyt, että II ms:n jälkeen Australiasta kuljetettiin laivalastillinen morsiamia Englantiin. Australiassa sodan aikana olleet brittisotilaat, jotka olivat kihlautuneet tai avioituneet paikallisten naisten kanssa, saivat nuorikkonsa armeijan aluksella kuljetettuna kotimaahansa. Sotaromantiikkaahan tämä pääasiassa on.

Moyes osaa aina luoda hienon henkilögallerian, tässä kyllä melkein vähän yli-stereotyyppisiä hahmoja, ja lukukokemus on sikäli turvallinen, ettei tarvitse pelätä, etteikö keljuille tyypeille kävisi ainakin edes vähän huonosti. ***½

Jenni Kokander, Yksi miljoonasta
(”Kirjassa on oikeudenkäynti”)

Näyttelijänä tutuksi tullut Kokander onkin myös dekkarikirjailija. Yllätyin positiivisesti.

Pidin kovasti siitä, kuinka hän käy myös yhteiskunnallista keskustelua lastenhuollosta, ulkonäköpaineista, burn outista. Tämä oli jotenkin ”uskottava dekkari”. ****

Jyrki J.J. Kasvi, Kasvin kolme elämää
(”Kirjan luvuilla on nimet”)

Tätä kuunnellessa oli vaikea päättää, pidänkö tyypistä vai en. No kirjan – elämäkerran, edes poliitikon, varsinkaan kuolleen poliitikon – tarkoituskaan ei ole olla ko. henkilön markkinointiväline, mutta tämän kirjan kohdalla tuli kumma tunne, että tarvitsisi päättää …

Kasvi kirjoittaa hyvin, todella hyvin, napakasti, satiirisesti, tarkasti, jäämättä jumiin yksityiskohtiin, juuttumatta mihinkään. Kirja oli siis aika hyvä. Taas kerran yksi elämäkerta joka avasi ikkunoita uusiin maailmoihin, mm. eduskuntatyöhön. ****

Jan Philipp Sendker,
Sydämänlyönneissä ikuisuus, Sydämen ääntä ei voi unohtaa, Sydäntemme kaihoisa syke
(”Kirjoissa sairastutaan vakavasti, löydetään jotain kadonnutta ja päähenkilö on alaikäinen”)

Sendkerin trilogiaan törmäsin sattumalta. Kaksi jälkimmäistä kuuntelin mökillä ja ladulla, jonne ne eivät todellakaan sopineet. Sarjan ensimmäinen osa oli minusta alakuloinen, toisaalta sopivan lempeä, olematta puuduttava. Kirjat etenevät aika verkkaisesti, mutta eivät silti pitkästyttäneet.

Ne tutustuttivat Burmaan, sen uskontoihin, taikauskoon. Paikoin ne olivat kuin aikuisten satukirjoja, paikoin sotilasdiktatuurin alla elämisen kurjuudesta kertovia, toisaalta elämäntaidon oppaita tai  aforismikokoelmia. Trilogia paranee kirja kirjalta. Viimeinen oli vitosen kirja. ***** Ensimmäinen vain 3½. Siis kannattaa kuunnella koko nippu.

Erikseen on mainittava lukija: Markus Bäckman on tavattoman hyvä. Jopa parempi kuin Antti Virmavirta? – No ehkäpä. Ja se on paljon se. 😊

William Doyle – Naomi Moriyama, Lumotun metsän sisaret – Elämää Pohjois-Karjalassa amerikkalaisin silmin
(”Kirja jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana”)

Jos Sendkerin kirjat eivät oikein kuuluneet Lapin mökkiloman tunnelmaan, niin tämä sitten kyllä oli sinne sopiva, nopsasti kuunneltu kirja. Ensin se tuntui aika hyvälle: mahtava Suomi-mainos. Suomalaisen tasa-arvon, luonnon ja yhteiskunnan ylistys, mutta lopulta meni niin ylitsevuotavaksi, että hypetys on lievä ilmaus.

Ajattelin laittaa tämän haasteen kohtaan ”Kirja jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana”, koska kirjassa Martta-järjestö saa arvoisensa kunnioituksen ja kehun, jopa niin että vähän (taas kerran) harkitsin, että josko liittyisin… ***

Janet Skeslien Charles, Kirjasto Pariisin sydämessä
(”Kirjan nimessä on kaupungin nimi”)

Kuuluu sarjaan ”naiset kirjoittavat sotavuosista”. Sotakirjat, ei edes sotaromantiikka (pl. Hemingwayn ”Kenelle kellot soivat”) eivät ole koskaan ole olleet minun lempikirjallisuusgenreni, mutta tämä oli hyvä. Taidanpa jopa luokitella ”hyväksi lukuromaaniksi”. Tämäkin perustuu osin faktatietoon, tutkittuun historiatietoon, mikä lisää lukukokemuksen arvoa. *****

Karin Smirnoff, Lähdin veljen luo
(”Kirjassa rikotaan yhteisön normeja”)

Tämä on aika rankka kirja. Västerbotteniin sijoittuva perhedraama, joka on myös koukuttavasti kirjoitettu, siinä on reilua ja reipasta kerrontaa, se on paikoin jopa hauska. Pienen yhteisön, pohjoisruotsalaisen kylän dynamiikkaa värikkäästi ruotiva. ***½

Catherine Belton, Putinin sisäpiirissä. Kuinka KGB valtasi Venäjän ja kääntyi länttä vastaan
(”Krja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää”)

Mökkireissun paluumatkalla aloitimme tämän kuuntelun autossa, ja vasta eilen sain liki 600-sivuisen kirjan päätökseen. Beltonilla on kirjassaan paljon lähteitä, kirjeenvaihtajan kokemus sekä valtava tutkimus- ja taustatyö takanaan, eikä teksti vaikuta disinformaatiolta, vaikka melkein niin toivoisi.

Pelottavan selvästi kirja taustoittaa tilannetta, jossa nyt ollaan: Ukrainan sodan juuret ovat pitkät ja korruptoituneet. Kleptokratia ja hyväveli-KGB-oligarkkiyhteisö, jolle rahanpesu, toisinajattelijoiden lähettäminen Siperiaan tai murhaaminen, kerrostaloräjäytykset, sananvapauden tukahduttaminen, yhteistyö Pietarin sataman mafian kanssa, Venäjän imperiumin loiston palauttaminen, ovat tavoitteita, joissa kaikki keinot ovat sallittuja ja käytettyjä.

Kirjan lukee Ilona Chevakova, ansaitsee tulla kiittäen mainituksi!  *****

Anna-Mri Raaska, Belizessä kaikki on paremmin

Beltonin kirjan jälkeen valitsin kuunteluun pienen kirjan, hauskan kirjan. Raaskalla on sana hallussaan, ei ole tekohauska, vaan naseva, sarkastinen tyyli saa oikeasti hymyilemään ja tirskahtelmaan. Kirja on matkakertomus Belizeen muuttaneen suomalaisperheen arjesta! Taas tuli opittua uuttakin. Mikä Belize? En tiennyt siitä mitään ennen tätä päivää ja tätä kirjaa. Hyvä välipala oli tämä. ***½

 

 

Niitä näitä

Siisti sunnuntai

Vähän sellainen ”kun en muutakaan voi” -päivä tänään. Ja myös ”siivoan ja järjestelen kaiken kotona, niin kyllä muutkin asiat järjestyy” -fiilis – vai onko sittenkin kyse vain harhautuksesta?

Muistanpa vuosikymmenien takaa, kun töissä eräs oppiaineen opettaja (olin silloin itse vielä sekä opiskelija että tutkimusapulainen) seisoi työhuoneeni ovella – taas kerran narisemassa ja esittämässä omia tulkintojaan maailmasta ja yliopistopolitiikasta, johon minä en edes (silloin) osallistunut – että miksi minulla on kaikki niin tip-top, ei mitään paperiläjiä pöydällä, ei kirjapinoja lattialla, ei kiirettä mihinkään – eikö minulla ole töitä vai miksi moinen tyhjyys? Epäkaoottinen työpisteeni ei ollut hänen mielestään oikein normaalia.

Muistan vastanneeni, että yritän edes ulkoisella järjestyksellä saada sisäisen sekavuuden asettumaan … En kyllä muista, mikä silloin oli ”sisäistä sekavuutta”, mutta kyllä tuossa vastauksessani on pieni pala olennaista. Järjestys kirjoituspöydällä, jääkaapissa, liikuntakalenterissa helpottaa oloa, mielen myllyrrystä ja ristiaallokkoa kehossa. Eikä ole kyse siitä, että rakentaisin kulissia edes itselleni, vaan enemmänkin siitä, että tekeminen, puuhailu, sijaistoiminnot, yritys tehdä ”edes jotain” helpottavat hiukkasen ja ”teenpähän edes jotain”.

Noh, en tänään kovin syvissä vesissä ole sukellellut, mutta siivoilu, hiihtäminen, järjestely, listojen teko ovat olleet tälle sunnuntaille oikein hyviä puuhia.

Viime vuosina Mauri Kunnaksen kirjat ja piirrokset ovat olleet tärkeitä minunkin elämässäni, ja viimeksi toissapäivänä annoin pienille  uuden ”Etsi ja löydä” -kirjan (Herra Hakkarainen reissussa) joten tämä Twitterissä vastaan tullut Koiramäen #slavaukraini pysäytti. Tämäkin.