2022 – Sivu 14 – Tuulestatemmattua

Pääsiäiskukkia ja aika

Kiirastorstai-iltana minun jo pari viikkoa sitten kylvämäni rairuohot ja oraat alkavat olla jotensakin ´förbi´, mutta pupuja näkyy kodissamme entistä enemmän. Limen- ja nurmenvihreää sekä keltaista myös.

Pienet Pirkka-narsissit ilahduttavat myös. Tiedättekö, mikä tässä kuvassa on parasta? – Iltavalo. Valo illalla. Luonnon valo vielä näin myöhään, Oulussakin.

Pikkunarsissien lisäksi ostin kolmen pionin kimpun: ja ne aukesivat heti! Onkohan niilläkin kiire kevääseen?

Minullakin oli päivällä keväisempi olo kuin mitä luonto tarjosi. Olin ajatellut huristelevani hiusten leikkuuseen pyöräillen, mutta onpa vielä niin kylmä, ettei puhettakaan. Sitä paitsi oma ”kulkuneuvovastaavani” (sukset, pyörä, auto) Pehtoori on juuri saanut sukset huolletuksi ja varastoiduksi (mökillä), auton pestyä ja kesärenkaat vaihdetuksi, joten pyörän varastosta noston ja huollon aika lienee huomenissa. Tänä vuonna nämä vaihdokset ovat ihan yhdessä rysäyksessä.

Mutta pääsinpä autolla kaupungille vallan hyvin. Eilisten kuvien editointi vei aamupäivän niin ettei puhettakaan, että olisin ehtinyt kävellä. Ja kun oli roudattavaakin.

Kukista puheenollen — pääsiäiskukan, sinililjoja, vein myös äidin haudalle. Tai onhan se vielä tietysti myös isän hauta, mutta näinä kuukausina on tullut ajateltua sitä vain äidin hautana. Nykyisin juttelen siellä vain äidille.

Niin tein kyllä mökilläkin, siis juttelin äidille. Jotenkin siellä, Tuulentuvan pihapiirissä ja Laanilan laduilla, äiti oli kummasti läsnä. Ehkä siksikin, että nyt ei sieltä enää tule äidille soitetuksi, ei keneltäkään hänen vointiaan kysellyksi, mikä on kuulunut mökkieloon viime vuosina. Ehkä juuri siksi näin melkein joka yö unta äidistä tai jotain, jotenkin häneen liittyvää: muistoja, painajaisia, lapsuuteen liittyviä asioita, äidin omasta elämästään kertomia vaiheita, yhteisiin Lapin päiviin liittyviä juttuja, kaikkea… Ihan selvästi mieli tekee unimaailmassa vielä ”töitään”.

En suinkaan ole ainoa, jolla ajankulku on hieman sekaisin, vuoden- ja vuorokaudenajat aika ajoin hakusessa: joulukaktukseni on nyt kauneimmillaan, kymmenet kukat avautuivat sopivasti näin pääsiäisen juhlaan.

Ai niin. Tänään tuli Helmet-lukuhaaste valmiiksi. Mitähän nyt lukisi/kuuntelisi?

Niitä näitä

Ruokakuvaushommissa

Johan oli mukava olla ruokakuvauskeikalla tänään.

Annoskuvauksia pari, kolme tuntia, ja loppupäivä kuvia editoiden. Huomenna viimeiset. Pari kokkia teki ruokaa ja ravintolan (Radisson Blu Oulu) keittiömestari oli minun apunani stailaamassa. Enpä niitä asiakkaan kuvia tähän laittele, mutta yksi kännykkäotos kertokoon, millaisia herkkuja oli kuvattavana. Ja toki sain sitten lounaankin homman lopuksi. Nämä on mulle tietysti ihan mieluisimpia hommia tehtäväksi.

Kaupungilla asioitakin – olihan lasten pääsiäisaarteen etsintää varten hommattava palkinnot. Ja spesiaali ruokatarpeita haettava myös, sillä nyt vasta vietetään Juniorin synttäreitä, tietysti pääsiäisruokien merkeissä. Kuukauteen en ole pieniä nähnyt ja ikävä on ihan hirmuinen. Ei kertaakaan aiemmin näin pitkään erossa heistä.

Niitä näitä

Automatkalla

Vuotsossa aamukahdeksan jälkeen matkalla kohti kotia pysähdyimme hetkeksi: Sompion Arjan käsityöpajan/myymälän pihapiirissä on ympäristötaidetta. Aika monenlaistakin, mutta katseenvangitsija on vanhoista polkupyöristä tehty aita. Olen kuvannut sitä joskus ennenkin, tänään talvisia otoksia. Laskeskelin että ”teokseen” kuuluu ainakin puolensataa käytöstä poistettua pyörää.

Mökkimatka sujuu useimmiten aika nopsasti, niin tänäänkin. Minua eivät pitkät automatkat ole oikeastaan koskaan ärsyttäneet tai edes väsyttäneet. Ehkäpä se johtuu siitä, että olen pennusta asti niihin tottunut. Tykkään vieläkin (varsinkin sulalla kelillä ja valoisan aikaan) ajaa itse, mutta mökkimatka jaetaan aina puoliksi. Rovaniemi – Oulu -väli on mun, joten siellä pohjoisempana on sitten saatava aika kulumaan muuten. Ja hyvin kuluu.

Tosin minua yleensä kyllä aina – enemmän tai vähemmän – harmittaa lähteä möksältä kohti etelää, kohti milloin mitäkin… joten koetan ajatella jotain muuta kuin mökkiloman loppua. Niissä tunnelmissa tänään tein vinkkilistan, josta ehkä jokainen voi soveltaa omansa, valita omalle automatkalleen ajanvietettä.

Ota kännykällä tai vaikka järkkärillä kuvia pitkin matkaa. Kuvia, joista tulee huonoja ja joilla ei ole mitään käyttöä. 😀 [Tätä teen ihan liian usein!]

Kudo. Myös kirjoneule onnistuu hyvin, itse asiassa paremmin kuin telkkaria katsellessa.

Tee kauppalappu. Kotiin palattua on kuitenkin käytävä kaupassa.

Selaa kalenteria, etsi päiviä, jolloin voit taas palata pohjoiseen.

Varaa aika kampaajalle, hammaslääkäriin tai hierojalle. Tai millaista kehonhuoltoa ihmisten ilmoille palatessasi tunnet tarvitsevasikaan.

Kuuntele äänikirjaa, kaiuttimella. Valitse kuunteluun kirja, jota voi kuunnella, vaikka vain puoliväliin. Ei dekkareita eikä 500-sivuista sukukronikkaa, vaan ehkä novelleja, uutistoimittajien omaelämäkertoja, tietokirjoja jotain mikä kiinnostaa kaikkia autossa olijoita, eikä siinä loppuratkaisu jää kutkuttamaan kun matka loppuu.

Tai mieti, minkä nimen antaisit kotitiellesi/kadullesi, jos saisit vaihtaa sen. Ei meidän Rantapellonkujassa (Strand Field Boulevard 🙂 ) mitään vikaa ole, mutta jäin tätä taas miettimään, kun tuo Sompion Arjan paja on Taivallammentiellä. Se on kaunis tien nimi. Usein mökki- ja muilla automatkoilla katselen ja mietin teiden nimiä: Petäjäskoskella on Sinnikuja, siinä on jotain perisuomalaista mentaliteettia! Ja Jaatilassa on Lähteväntie. Siitä olen kirjoitellut täällä ennenkin.

Tee töitä. Kuinka monta kanditutkielmaa tai gradukässäriä onkaan tullut Saariselkä – Rovaniemi (- Oulu) -välillä luettua.

Suunnittele tulevan viikonlopun tai pääsiäisen, vapun, juhannuksen, lasten synttäreiden tai ihan minkä tahansa seuraavan juhlan menu. Surffailu auttaa tässä.

Ajattele ja ole kiitollinen, että on koti, mihin palata ja että, kotiinpaluun syy ei ole hätä, ei huoli, ei pelko, ei sairaus.

Tee blogiin listaa, mitä automatkalla voi tehdä, kun kerran mitään parempaakaan et keksi tai viitsi, eikä sinun ajovuorosi ole vielä.

Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Hiihdot on hiihdelty

Pääsiäisviikko, retriitin aika. Tänäkin vuonna on ollut jonkinlainen retriitti, vetäytyminen arkielämästä, – aika hiljaistakin on meidän oleilu täällä Hangasojan rannalla ollut.

Tänään vielä ladulle. Yksikseni lähdin. Valitsin reitin, jossa arvelin olevan mahdollisimman vähän muita: Kiilopäältä paliskuntarajan vartta kohti Kakslauttasta ja Sivakkaojalta kohti Niilanpäätä (Rautulammen retkiladulle). Eipä laavun jälkeen muita näkynyt. Kirjan kuuntelunkin jätin pois. Oli hiljaista, niin hiljaista. Välillä on saatava olla itsekseen, yksikseen. Enimmäkseen hiljaa minä nykyisin olen muutenkin.

Tämän talven hiihdot on nyt hiihdelty; sukset jätetään tänne mökille kun huomenna palaamme kotiin.

Oulussa perinteistä pääsi hiihtämään vasta vuodenvaihteen aikaan, ja sen jälkeen olenkin hiihdellyt. En yleensä pitkästi kerralla, mutta aika usein sentään. Niin usein, etten varmaan koskaan aiemmin elämässäni. Tavoitteita ei ollut; ajatuksena, että kunhan hiihtelen niin paljon kuin olkapää sallii ja vaatii. Ja niin paljon kuin huvittaa, niinä päivinä kun se on mahdollista ja kun se tuntuu mukavalle.

Elämä on valintoja, tämän kanssa tuntuu, että valitsin hyvin. Luovuin suorittamisesta, ainakin enimmäkseen. 🙂 Tästä huolimatta, vai juuri sen ansiosta, sain hiihtokalenteriini melkein 600 km. Se on enemmän kuin yhtenäkään talvena elämässäni. Viime talvena, jolloin kausi oli pitempi, hiihdin melkein 500 km. Ja nyt tuli toinen talvi, etten käynyt ollenkaan rinteessä.

Parhaimmillaan täällä Saariselän – Kiilopään alueella on yhteensä 200 kilometrin mittainen latuverkosto, jota huolletaan todella hyvin ja valinnan varaa on: on tasaista, avotunturia, retkilatuja, helppoja latuja, pitkiä nousuja ja pitkiä laskuja tuntureita ylittävillä laduilla, metsätaipaleita, ”parfyymilatu” (meillä sitten kuitenkin jäi ne monotanssit kokematta!), yksi musta latukin (Kulmakurulle).

Tänä vuonna minä olen hiihtänyt alle puolella kaikista laduista. Juuri nuo pitkät, vaikeatkin taipaleet (Moitakuru, Rautulampi ja Kulmakuru) ei ole olleet mun reittejä. Toisaalta monilla pätkillä olen käynyt monen monta kertaa.

Pehtoori on tehnyt täällä tänä vuonna enemmän lumitöitä kuin koskaan: monina vuosina ne (pl. katoilta tiputtelut) ovat olleet ainakin enimmäkseen mun hommia ja Pehtoori on hiihtänyt silloin enemmän. Tänä vuonna minä en juuri ole kolaan tai lapioon koskenut.

Lunta sataa nytkin, niin kuin on tehnyt melkein koko viikon. Hangen korkeus on yli metrin. Ihan täysi talvi! Huomenna kohti kevättä. Ja pyöräilykauden alkua! 😀

Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Tuoreutta ja terveyttä – palmusunnuntaina tunturissa

Tämä on se kohta kun tullaan Rumakurun suunnasta kohti Laanilaa – neljän ladun risteyksestä tai Iisakkipäältä kuten me tänään. Mietin, kuten monta kertaa ennenkin, että mikä on tuon liikennemerkin tehtävä. Se on ollut ladun vieressä iät ajat. Hiihtokielto, yhden eniten hiihdettävän ladun varrella? – Miksi, mitä se tarkoittaa?

Aamupuuron äärellä oli pienen pieni hetki, jolloin mietittiin, jotta josko lähdettäisiinkin kotiin jo tänään, palattaisiin Ouluun, kun kerran sää näyttää täällä jatkuvan lumisateisena ties kuinka monta päivää vielä.

Mutta kun ensimmäinen must-juttu (kuvauskeikka) on vasta keskiviikkona, ei ollut vaikeaa tehdä päätöstä lähteäkin ladulle eikä Ouluun. Onneksi lähdimme heti kymmeneltä, jolloin pieni pala sinistä taivasta oli näkyvissä.

Niinpä sateetonta ja välillä aurinkoistakin taivalta riitti ihan viime kilometreille: Kuutamoladullla jo hipsutti lunta, Prospektorilla (viimeiset 2 km) ihan läpimärkää räntää. Se jo vähän hiivutti iloa.

Mutta olimmepa Laanihovin ja monotanssien huudeilla taas valinnan edessä: tansseihin vai möksälle? – Kello ei ollut vielä likikään kahta, eikä tiedossa livebändiä, joten palasimme lähtöruutuun (= Piispanojan parkkipaikalle) ja mökille.

Palsternakkapasta oli oikein hyvä ”paastoviikon” sapuska. Sopii kyllä varmasti pääsiäispyhien tarjoiluihinkin. Että se on hyvää ja niin makiaa. 🙂 Suosittelen.

Palmusunnuntaina ei kohtaamisia, ei ovella kävijöitä, ei yhtäkään virpojaa, eipä täällä Hangasojalla paljon muita kuin me. Viikko täällä kaukana kaikesta…

Tuoreutta ja terveyttä täältä kuitenkin kaikille toivottelemme. Ja rauhaa. Paljon rauhan toiveita tämän vuoden virpomisiin…

Mökkielämää

Mökkihöperöitä

Harvoin näinä huhtikuun viikkoina on ollut näin paljon lumi-, räntä- ja vesisateita silloin, kun me on täällä Hangasojan varrella retiriittejä, pääsiäisiä ja talvilomia vietetty. Nytkin sataa märkää, hyvin märkää räntää. Yöllä oli tullut taas muutama sentti lunta, hangen korkeus on nyt yli metrin.

Noh, eipä moinen ole iso murhe. Päätimme viettää pirttipäivän. Ja sitten, emme kuitenkaan viettäneet. Kauppareissua ennen kävimme Kakslauttasen West Villagessa ajatuksena vierailla sen taidegalleriassa ja tutustumassa uuteen, Euroopan suurimpaan planetaarioon. Ihan linjassa ko. paikan olemassaolon, tiedottamisen ja melkein salamyhkäisten avoinnaoloaikojen suhteen ne olivat kiinni. Siispä ajelimme Kuukkeli-kauppaan.

Kauppareissulta palatessa Pehtoori päätti, että tänään on lumenpudotuksen aika ja kapusi Tuulentuvan katolle. Mie yritin aikani, että vain luppoilisin, mutta ei se taaskaan onnistunut: kun sade taukosi, lähdinkin ”kotiladulle”. Siispä Laanila – Rönkönlampi – Poroaita ja takaisin. Vain paluumatkalla satoi vedensekaista räntää. 😀

Ja juuri kun suunnilleen tasan kahdelta olin Laanilassa, kuului kauas ulos asti Monotanssien ensitahdit. Siinä sitten miettien, menenkö mukaan, semminkin kun tiesin ystäväpariskunnan siellä olevan, mutta kyllä ajatus mökkisaunasta vei sittenkin voiton.

Aasialaista kalaruokaa ja espanjalaista valkoviiniä. Ruoka kelvollista ja viini niin hyvää, että sitä voin suositella. Äyriäisille varmasti ihan nappiosuma. Pazo de Villarei Albariño (15 €). Olen tainnut suositella joskus aiemminkin, mutta haitanneeko.

Mökkielämän suuria tapahtumia on, että keltaista ja vihreää on vähän joka nurkalla. 🙂 Näin mullistavia juttuja nyt. 🙂

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Hiihtopäivä

Saariselän latuverkosto on laaja ja hyvin huollettu! Ja latujen varsilla on päivätupia ja latukahviloita, joissa useimmissa on tullut piipahdettua vuosien varrella. Joko yli 30 vuotta sitten tai muutaman edellisen vuoden aikana. Rautulammella en muista koskaan ennen käyneeni, ja kun siellä päivätupa paloi pari vuotta sitten ja nyt on uusi (paljon keskustelua aiheuttanut) tupa valmiina ja nyt kun tuntuu, että hiihtokunto yltää sinne ja takaisinkin, niin päätimme yhdessä (sic!) lähteä tänään sinne.

Aie vaati aurinkoa ja lupaavaa luistoa parinkymmenen kilometrin lenkille, ja nämä ehdot näyttivät aamulla täyttyvän.

Pitkästä aikaa hyvin nukutun yön jälkeen aamuyhdeksältä lähdimme (ensin autolla) reppu pakattuna eväillä, kahvilla ja kameralla kohti Suomen ladun majaa Kiilopäällä.

Sieltä retki alkoi ylös tunturin kuvetta haarakäyntiä pari ensimmäistä kilometriä. Ja aurinko paistoi aina vain komeammin. Niin hyvä olo. Kun eilisen illan ja yön oli satanut pakkaslunta ja aamulla latukone ajellut, niin ladut pehmeät – siis ei lentävä keli, mutta ei myöskään vaarallisia laskuja. Uskalsimme nauttien lasketella kohti Rautulammin laturisteystä.

Ja sitten! Latu Rautulammelle oli ajamatta, vain aika tukkoinen luonnonlatu, joten yhteispäätöksellä skippasimme alkuperäisen suunnitelman: siispä hiihdetään Luulammelle.

Niin tehtiin. Melkein ruuhkaisessa latukahvilassa nautimme kaakaon (minä) ja kahvi-munkin (Pehtoori) ja taival jatkui Rumakurulle. Aurinko paistoi, suksi kulki, ei huolen häivääkään. Lappi!

Retkieväiden jälkeen kohti Vahtamapäätä ja kohti Ahopäitä. Aurinkoa, hiljaisuutta, liikkumisen iloa.

Hiljalleen alkoi tuuli nousta, ei paha, mutta jo pilveili, vastatuuleili.

Nousimme Ahopäälle, laskettelimme tovin, ja taas tamppaamista. Kunnes Kiilopään keskus jo näkyi. Leppoisaa laskettelua pehmeällä latu-uralla…

Ehkä tämän kuvauksen perusteella voi saada sen käsityksen, että ollaan hiihdetty vähintään 50 km mutta ehei, se parikymmentä tuli täyteen. Ja siihen olen oikein tyytyväinen. Oli ihan hurjan hieno hiihtopäivä. Toivottavasti kausi jatkuu vielä muutaman päivän…

Rantasauna, toissapäiväisen vierasillallisen rääppiäiset ja päiväunet täydensivät tämän päivän. Elämä on. Hyvä päivä tänään.

Luettua Reseptit Ruoka ja viini

Luonnollisesti – ulkona ja ruokapöydässä (ja PS)

Voi näitä ensimmäisen maailman ongelmia, hävettää kertoakaan, mutta kerronpa silti. Kun ei ole käytössä toimivaa kuvankäsittelyohjlemaa (joka on välttämätön, että ”oikealla” kamerallani otetuista ns. raakakuvista saa (julkaisu)kelvollisia), on osa mökkkielon riemusta ja tekemisestä kadoksissa. Täällä mökkimaisemissa on aina kuvattavaa, sekä myytäväksi, postattavaksi, ihan vaan kuvaamisen iloksi ja opiksi, harrastukseksi, mutta nyt! – Nope!

Mutta yksi kuva sentään tässä. Se kertokoon, että toisin kuin säätiedotus ”uhkaili”, tänään ei ole ollut pilvinen ja lumisateinen päivä, vaan suurimmaksi osaksi kaunis pikkupakkasen, sopivasti paistavan auringon päivä. Aamupäivällä paistoi aika lailla kunnolla, ja silloin olimme hiihtämässä Kiilopään – Sivakkaojan suunnalla. Otin paljon kuviakin, mutta…

Ja sitten iltapäivällä Hangasojan hangilla. Kerta kerralta, vuosi vuodelta luonto, sen puhtaus, levollisuus, kauneus ja karuus on tärkeämpää. Se tekee hyvää, rauhoittaa. Auttaa hengittämään syvään. Panemaan asioita tärkeysjärjestykseen. Ja muistamaan kiitollisuuden. Että tämä kaikki hyvä on.

Eilenkin oli aika hyvä hiihtopäivä, mutta isoin juttu oli, kun saimme iltasella oululaisia kalaasiystäviä mökille syömään. Kuten viime vuonnakin he ovat tällä samalla viikolla yhtä aikaa kanssamme näissä maisemissa, joten oli hyvä tavata.

Kovin kummoisia en kokkaillut: vähän lapaksia alkuun, pääruoaksi käristystä ja pottuvoita ja Aura-murua, sokeroitua puolukka-karpaloa sekä palsternakkatikkuja. Siitäpä energiaa hiihtäjille!

Ja jälkkäri. Tähän menukokonaisuuteen meillä kuuluu yleensä automaattisesti leipäjuustoa ja hilloja, mutta nyt halusin jotain pääsiäiseen viittaavaa, jotain uutta. Perinteinen kevytpasha tuunattuna lappilaiseksi.

Hillapasha mökkikeittiössä

2 tlk rahkaa (esim. toinen lakkarahkaa ja toinen tavallista)
2 dl vispikermaa vaahdotettuna
3 rkl sokeria
3 tl vaniljasokeria
2 dl kuivattuja mustikoita, karpaloita, rusinoita
50 g mantelirouhetta tai -lastuja
2 dl hilloja

Vaahdota kerma, lisää sokerit. Lisää joukkoon rahka ja muut aineet.
Laita massa muottiin tai suodatinpaperilla vuorattuun siivilään.
Anna valua vuorokauden tai pari kevyen painon alla.

Kumoa pasha lautaselle, koristele marjoilla.
Tarjoa marjojen, kermavaahdon ja colomban tai pullaviipaleiden kera tai ihan vain sellaisenaan.

Jos olisi ollut tuollaisia kuivattuja sitrusten siivuja kuten bannerikuvan kakussa ja jollaisia on kyllä kotona, olisin laittainut koristeeksi. Mutta ei ollut. Mökillä ei voi olla kaikkea… 🙂

¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨

PS.

Tämä vaatisi kyllä enemmän kuin pelkän PS:n. Vaatisi kokonaisen postauksen, mutta en ainakaan vielä pysty.

Ensimmäisen kuuntelutunnin jälkeen aloin jo surra, että kirjan loppu on pian. Nyt se on loppu, enkä sure. Kuuntelen uudelleen. Sellaista en yleensä tee. Nyt teen. ”Keskeneräisyys” selittävänä, anteeksiantavana ja lohduttavana mutta myös haastavana tunteena koskettaa kovasti.

Mikko Kuustosesta olen tykännyt aina. Nyt myös kunnioitan, entistä enemmän.

Artistin itsensä kirjoittama ja lukema omaelämäkerta, jossa on myös hänen uutta musiikkiaan.

Elämä on opettanut, ja Kuustonen osaa pukea oppimastaan paljon sanoiksi. Ja kirjoittaa hyvin, kieli on kaunista, teksti ei junnaa. Suosittelen lämmöllä. @kuustonenmikko

Niitä näitä

Mökin sisustuspuuhia

On viisitoista vuotta siitä, kun tämä meidän Myötätuuli-mökki valmistui. Vuoden 2007 pääsiäisviikolla muutettiin saman pihapiirin Tuulentuvasta Myötätuuleen. Silloin Tuulestuvasta tuli vierasmökki, nuorison mökki.

Vuoden loppuun 2017 mennessä Myötätuuli-mökki (tai kakkoskodiksikin tätä kai voisi nimittää) oli sisustettu suunnilleen kokonaan. Tänne hommattiin melkein kaikki uutta. Sisustussuunnittelijaystävä piirsi suunnitteluohjelmalla huonekaluille paikat: tänne asti kun ei mitään haluttu roudata kokeiltavaksi, vaan oli hyvä nähdä suunnitelma kuvina ja vasta sitten tehdä hankintapäätös.

Minulla/meillä on syvällä sellainen ajatus, ”että kun kerran hankitaan, niin sitten hankitaan sellaista, ettei tarvi uutta hankkia vuosikymmeniin”. Eikä olla hankittu. Ei olla kyllästytty mökin sisustukseen, eikä mikään ole kulunut, rispaantunut tai rikkoontunut käyttökelvottomaksi.

Mutta NYT on jotain uutta tullut vanhan tilalle. Ensinnäkin ”pikkukamarissa”, jonka seinällä on ollut suunnilleen se ainoa vanha, mitä täällä on ollut eli iso poppana”ryijy”, joka oli minulla jo 1970-luvun lopun opiskelijaboksissani, on saanut lähteä. Se on koko ajan ollut vähän ankea, jotenkin väliaikaisen näköinenkin. Se sai nyt lähteä kierrätykseen ja tilalle tuli kaksi taulua.

Kotona siivotessani löysin kaksi Kiinan-matkalta Suzhousta ostamaani kehystämätöntä pientä vesivärimaalausta. Vein ne kehystettäväksi ja nyt ovat seinällä. Miten kirsikanpuun kukkiva oksa ja kiinalaiset kirjanmerkit sopivat Lapin mökin kamarin seinälle? Oikein hyvin. 🙂 (laitan paremman kuvan — joskus)

Toinen juttu: kun viimeksi siivosin Tuulentuvan (= vanhan mökin) puolella, hoksasin, että siellä olevat äidin aikanaan meille omakotitalon kodinhoitohuoneeseen 1970-luvulla teetättämät räsymatot, jotka ovat vuosikymmeniä olleet täällä ja ovat jo kertakaikkisen kulahtaneet ja lurpahtaneet, ovat tehtävänsä tehneet.

Siispä täältä Myötätuulesta kaksi keittiön kaunista punaista räsymattoa lähti Tuulentupaan ja tilasin tänne ihan uudet hienot matot. Muistanette kun kerroin meidän matkapossun tyhjentämisestä. Vuosikausia säästettiin isoon pankkiin, säästöpossuun, kolikoita, joita olikin sitten monen sadan euron edestä. Matkakassahan se oli ollut, mutta pandemian myötä muuttui sisustuskassaksi. Matkapossusta tulikin lentävä matto?!

Tilasin niillä rahoilla mökkikeittiöön kaksi uutta mattoa.

Ensimmäisessä kuvassa on Pappelinan muovi”räsy”matto: väri on zinfandel/pinot noir. Pappelina-mattoja meillä on (kotona) monta, ja olen kyllä tykännyt niistä. Ovat pehmeitä, eivät näytä muovisilta, ne on helppo pitää puhtaina ja pestä.

Isompi matto oli sekin alennuksessa, vaikkei sittenkään mikään edullinen. Se on Carpet Vistasta tilaamani Gabbeh-matto – paksu ja painava villamatto. Ja niin hyvän värinen, tuntoinen. Se on oikein mieluinen.

Nyt on sisustettu. Tuskin ihan heti mökillä tällaista tapahtuukaan… 🙂

Tänään meillä oli ruokavieraita, kalaasiystäviä, ja kyllä, kyllä se hillapasha oli hyvää. Huomenna palaan tähän päivään. 🙂

Niitä näitä

Kuukkeli is back!

Sää kuin pitkänäperjaina. Tietäjät tietää: Saariselällä on ”aina” pääsiäisperjantaina hillitön pyry, räntäsade tai lumisade, myrsky ja/tai vesisade. Tänään on ollut lumisade ja kaiken peittävä tuisku. Ei puhettakaan siitä, että olisi tehnyt mieli lähteä ladulle.

Niinpä lähdimme aamupäivällä ”kaupoille”. Onhan meidän mökkitienoon ”oman kylän kauppa” Kuukkeli noussut kuin Fenix-lintu tuhkasta. Viime torstaina avattiin helmikuun lopulla maan tasalle palaneen kaupan korvaava ”pikku Kuukkeli” melkein entisen kaupan naapuriin. Siula-kiinteistön lähes koko alakerta on nyt Kuukkelin käytössä.

Yläkerrassa on edelleen Jäämeri-näyttely, mutta siellä keskilattialla vähän Kuukkelin matkamuisto-osastosta sekä collegeja ja T-paitoja etc.

Pääovesta tullessa oikealla (jossa oli joskus Kotipizza) taitaa olla pieni tila Alkoa varten? Se avataan ensi viikon torstaina.

Eikä Kuukkeli olisi edes varjo entisestä, jollei siellä olisi postikortteja ja ennen kaikkea jälkiä yhteistyöstä Souvareiden kanssa!

Ei me lippuja tansseihin ostettu. Eikä edes kortteja (äidille – kuten aina ennen).

Mutta savupororieskaa ja Kuukkelin karjanlanpiirakoita kyllä.

On hyvä, että tietyt asiat elämässä pysyvät! 🙂

Iltapäivän askareeksi järjestin itselleni mökkisaunan (ei rantasauna) ja kylppärin kuurnaamisen. Nyt on laattojen välitkin jynssätty. Vasemmalla kädellä voi ihan hyvin tehdä sellaistakin! Puhtaanapitopuuhat ovat tiettyyn rajaan asti oikeinkin hyviä sijaistoimintoja ja energian purkamista. Huomenna soisin lähteväni kunnolla ulos!

Ja huomenna ehkä kerron (ja näytän) minun mökin sisustuspuuhistani. Niitäkin on tässä tullut tehtyä. 🙂 Jotain ihan uutta on täällä. Ja jos onnistuu, niin hilla(pääsiäis)pashan ohjekin on tulossa. Huomiseksi on luvassa väärtejä mökille…

Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Pieniä, isoja asioita

Koska näytti siltä, että tänään puolelta päivin alkaa suunnilleen viikon kestävä lumisade ja koska olin herännyt kun oli vielä pimeää*, oli hyvä syy hankkiutua ladulle jo aamuyhdeksän tienoilla.

*Täällä päivän pituus ja valoisan aika on selkeästi eteläää runsaampaa.
Saariselkä: Auringonnousu tänään 6:06. Auringonlasku tänään 20:23.
Päivän pituus 14 h 17 min.
Oulu: Auringonnousu tänään 6:23. Auringonlasku tänään 20:20.
Päivän pituus 13 h 57 min.
Helsinki: Auringonnousu tänään 6:36. Auringonlasku tänään 20:11.
Päivän pituus 13 h 35 min.

Jo lähtiessä päätin, että eipä minulla ole kiirettä. Eikä ollut. Kiersin Pieranvaaran, Prospektorin kautta takaisin Laanilaan. Siinä kaikki ja se oli oikein hyvä.

Pysähtelin, kuvailin, chattailin, olin hiljaa, kuuntelin kun luontokin oli hiljaa, mietin, mikä se ”pyhän” määritelmä olikaan, jatkoin, eihän se mikään huippuluistava keli ollut, mutta entä sitten. Oli hyvä.

Lämmittelimme saunan, tein kohtuullisen surkeaa ruokaa, mutta tein loistavan löydön internetin kätköistä: Koiviston evakuointia ja pika-asutusta käsittelevä gradu.

Uutisia kieltäydyn taas katsomasta, harmittelen vanhan läppärin oikeuttelua (kuvankäsittelyohjelmat eivät enää avaudu – aavistuksen verran raivostuttava juttu) ja samaan hengenvetoon mietin, so what. Jatkan lukemista. Olisikohan takkatuli valoisana huhtikuun maanantai-iltana hyvä juttu? – Voi se olla.

Pieni suuri maailmani! 😀

Mökkielämää

Mökkimatkalla

Kuten tavallisestikin, myös mökille lähtöaamuina tykkäämme nousta ja lähteä ajoissa. Tänäänkin lähdettiin. Kahdeksalta. Pehtoori olisi ollut valmis lähtemään jo kuudelta.

Meillä on kaksi edellistä yötä oravat pitäneet kevätjuhliaan kattorakenteissa. Ettekä usko, kuinka iso meteli kahdesta (tai kolmesta) kurresta voi lähteä! Pehtoori on pitkin talvea tukkinut verkoilla koko talon räystäät, mahdolliset pienetkin kolot, joista nämä pienet otukset pääsevät elämöimään välipohjaan. Ja miksi hitossa ja miten edes näkevät keskellä yötä, kahden jälkeen ravata ympäriinsä pimeällä katolla, räystäissä ja kattotuoleissa. Toissayönä onnistuttiin jossain välissä nukahtamaan uudelleen, mutta viime yönä Pehtoori ei puoliviiden jälkeen enää nukkunut.

Matkan teko Rantapellosta Hangasojalle kestää rajoituksista, pysähdyksistä, kelistä ja liikennemääristä riippuen viisi tuntia ja vartin (kesärajoitukset, vähän liikennettä, sula tie, vain yksi pikainen kahvi/pissatauko) tai 7½ tuntia (talvirajoitukset, liukas, lumisateinen, tietyöt ja ruuhkaisa liikenne sekä tauot). Tänään tultiin talvirajoitusten vallitessa, liki autioilla sunnuntaiaamupäivän hiljaisilla, sulilla teillä, pikainen pysähdys Rollossa ja 5½ tuntia.

Rovaniemelle asti aurinkoista, ja viimeöisen lumisateen jälkeen hohtavan valkoiset hanget ja pikkupakkanen; kuin oltaisiin helmikuun lopussa oltu. Ja mökkipihaan puolikahden aikaan tullessa näkyi sinitaivasta, eikä pahastikaan lumitöitä tiedossa, joten minäpä lähdin käväisemään ladulla, Pehtoori kieltäytyi vetäytymästä päiväunille ja lähti kolailemaan mökkipihan siistiksi. Ja niinhän se jo ennen Piispanojaa satoi lunta niin, ettei latua tahtonut nähdä. Mutta eipä haitannut. Hyvä oli olla ulkona, talven keskellä.

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Historian parissa

Paljon muuttuvia tekijöitä, vaikka tuntuu, että melkein kaikki (!) on viime aikoina, vuosina, ollut jämähtänyttä, paikoillaan polkemista. Tai taaksepäin valumista. Siltä se on välillä tuntunut. Vaikka onhan muuttuvia tekijöitä ollut: oikeastaan ehkä sittenkin enemmän muuttuvia tekijöitä, perumisia, yllätyksiä, muutoksia, vähäisten sovittujen juttujen (valitettavia) lykkääntymisiä tai häviämisiä ties mihin, enemmän niitä kuin paikoillaan oloa.

Tälle viikonlopulle oli muutamia kalenterimerkintöjä: perhepäivähoidot ylitse muiden, muutamia tuplabuukauksiakin ja tietysti aie käydä ladulla. Mutta koska koronaa lähipiirissä, meni suunnitelmat uusiksi. Olisi siis ollut mahdollisuus lähteä mökille vaikka jo eilen, viimeistään tänään, mutta. Karjalaseuran juhlaseminaari eilen ja väitöstilaisuus tänään olivat sellaisia, joihin minulla oli toive osallistua, joten Lappiin ei lähdettykään, vaikka lastenhoitoa ei ollutkaan. Lähdemme huomenna. Vasta huomenna. On ollut mahdollisuus valita.

Väitöstilaisuus tänään olisi ollut ”nautittavissa” myös striimattuna, mutta kun siihen oli mahdollisuus osallistua myös livenä, niin menin.

Pandemian aikana olen seurannut – muistaakseni – kolmea väitöstä etänä, eivätkä ne nyt olleet mitään erityisen sykähdyttäviä kokemuksia. Yhden aikana mm. pesin nyrkkipyykkiä ja silitin, toisen aikana istuin autossa matkalla mökille. Ei sellainen ole sama kuin olla läsnä! Ei todellakaan.

Toki tänään halusin nähdä ja kokea, kuulla ja nauttiakin, miten kandivaiheen opiskelijani ja muutenkin tuttu nuori nainen tohtoriksi väittelee. Hienosti väitteli! Olipa ilo olla läsnä, – paitsi väitöstilaisuudessa, mutta myös ennen ja jälkeen sen tavata ihmisiä, tavata entisiä kollegoja, tuttuja ja ystäviä yliopistoelämän ajoilta. Myös kaukaa vuosikymmenien takaa. Hämmentävääkin.

Väittelijä (ja toki myös vastaväittäjä) selvisi tilaisuudesta erinomaisesti: rauhallisesti, oppineesti, asiantuntevasti, helpottuneestikin, kiittäen keskustellen ja argumentoiden. Väitöskirja sai paljon kiittäviä kommentteja vastaväittäjältä. Olisi ihan mahdottoman mukava selittää, että tätä nuorta naista sain opettaa kandiseminaarissa, avittaa opintojensa alkuvaiheessa, jotta tämänpäiväiseen hienoon tulokseen päästiin, mutta eipä olisi oikein rehellistä: hän teki opinnäytteessä ihan itsenäisesti, erinomaisesti jo silloin. Ei siinä yliopistonlehtorin neuvoja tarvittu. Kunhan kannustin ja kehuin.

Tilaisuudessa oli myös yksi ”sykähdyttävä” kuva vanhasta kartasta. Kahdestakin syystä sykähdyttävä: 1) olen kirjoittanut artikkelin, jossa ko. kuvan karttakokoelmaa käytän. 2) Tänään esillä ollut yksityiskohta on meidän mökkimaisemista. Anders Bureuksen kartassa näkyy Ivalojoki (Avila) ja Lutojoki (Luttojoki), joiden varsilla on ensi viikollakin tarkoitus kulkea ja hiihdelläkin.

Kuvan nähtyään Vävy totesi: ”Liukulumikenkäily ollut muotia jo tuollon”. 🙂 Niinpä 400 vuotta sinne tänne.

Nyt pakkaamaan, jotta tuonne Lutojoelle päästään ensi viikoksi.

~~~~~~~~~~~~~~

Kaikesta edellisestä huolimatta, tai paremminkin vuosikymmeniä ennen sitä, minulla oli yliopistolla työhuoneeni ilmoitustaululla alla oleva lainaus, historian filosofian ja metodologian klassikon lausuma ”aforismi”. Ehkä siksi, että lohduttauduin sillä, etten saanut väikkäriä tehdyksi paljon aikaisemmin kuin lopulta sain.

History is life:
he who has not lived
or has lived only enough
to write a doctoral dissertation
is too inexperienced with life
to write good history.

Louis Gottschalk

Historiaa

Tunnustan väriä

Olipa ilo ”tunnustaa väriä” Oulun Karjalaseuran juhlaseminaarissa. Sain syksyllä viinikerhon 30-vuotissynttäreillä ”huomionosoituksen”: Heikki Nuutisen Karjalanliitolle suunnitteleman silkkihuivin, jossa on liiton 80-vuotisjuhlavuoden logo ”sukupolvien ketju”.

Ja seminaari oli hyvä, etten sanoisi mahdottoman mielenkiintoinen. Tuli ikävä, ei ehkä Viipuriin, se kun on koskaan käymätön paikka, vain junalla ohi on tullut mentyä, vaikka ehkä joku muistijälki ja geeniperimä minussa kaipasi sinnekin, mutta tuli ikävä historian pariin, historiantutkimuksen, luennoimisen pariin (oi, että minä tykkäsin siitä!) ja uuden oppimiseen, ihmisten joukossa olemiseen, elävästi kerrotun historian pariin.

Muistojen Viipuri -seminaarin luennoisijat ja aiheet olivat aika pro!
Historioitsija Teemu Keskisarja: Sodan ja rauhan Viipuri
Arkkitehti Kimmo Kuismanen: Viipuri – arkkitehtuuri ja paikan henki
Kirjailija Anna Kortelainen: Uusi Viipuri Pohjois-Pohjanmaalle – tositarina ja miten se kirjoitetaan.

Kirjaston Pakkala-saliin mahtuu vähän yli 200 kuulijaa ja se oli aivan täynnä, osa seminaariin tukeista jäi jopa ulkopuolelle. Keski-ikä oli niin korkea, että olin lähes nuorimmasta päästä. Monia oululaisia ”julki-karjalaisia” oli joukossa.

Kuinka ollakkaan minun takanani istui suunnilleen ainoa maskiton kuulija, joka yski ja pärski aika lailla tasaisin väliajoin ja melkein vieressä mummarainen, jolla käynnykkä soi aina 10 minuutin välein, eikä hän saanut sitä äänettömälle, kunnes eräs papparainen hermostui ja sulki tältä puhelimen. En muistanutkaan, että julkisissa tiloissa voi olla tällaistakin. 🙂

Kuinkas kotipaikkauskollisia ihmiset ovat? Onko sellainen ”heimoerot esiin ja härnäämään” -mentaliteetti edelleen olemassa? Ajatteletko olevasi nimenomaan pohjoispohjanmaalainen, lappilainen, satakuntalainen, uusmaalainen, pohjalainen, karjalainen? Onko sinulla millainen kotipaikkaidentiteetti? Vahva vai olematon? Minulla se on aika pirstaleinen, huolimatta siitä, että olen kaikki useat vuosikymmeneni asunut Oulussa, ja yli puolivuosisataa tässä kilometrin säteellä, mutta kyllä mie ajattelen olevani kotoisin vähän sieltä ja täältä. Oululainen kuitenkin, kuiteski. Vaikka geeniperimähän tietysti vaikuttaa tempperamenttiin, … Tiedä häntä.

Niitä näitä

Palkkioksi pizzalle

Tänään palavereiden päivä. Tietojen hakemisen, saamisen ja jakamisen päivä, lopulta aika helpottavakin. Nyt on vähän takki tyhjä.

Illansuussa hommieni jälkeen päätimme Pehtoorin kanssa mennä pizzalle. Kauppurienkadulle on kai jo ennen joulua avattu uusi, uudenlainen pizzeria: Levanto

On tullut syötyä pizzoja jos jonkinlaisia, ympäri maailmaa maisteltua ja koettua erilaisia versioita. Italiassa ja pelkästään Roomassa monen monia erityylisiä, ja tänään Oulussa aivan uudenlainen ”authentic rome pizza”.

Se oli kuin pannupizza, paksu pohja, ja tavallista pienempi, mutta … pohja olikin ilmava, ei patonkinen tai leipämäinen, vaan rapea ja silti kevyen oloinen. Pohja ja tomaattikastike oli paistettu ja vasta sitten lisätty lisukkeet. Me molemmat otimme ”Prosciutton”. Siinä ei ollut rasvaista juustokerrosta, vaan juusto raastettuna, mozzarella viipaleina, sulamattomana, tomaatit ja neidonsalaatti (=rucola) tuoreita, kinkku mehevää ja paistumatonta. Kaiken kaikkiaan hyvä. Otimme vain ”pienen” version (16 €), mutta näin iso se oli. Isompi olisi maksanut 19 €.

Paikassa on myös salaattia ja gelatoa. Sisustus oli mukava ja sijainti niin keskellä kuin voi. Voimme suositella.

Nyt alkaa olla aika suunnitella tulevaa. Viikonloppua, viikkoa, toukokuuta, kesää, matkaakin? – Yesh!

Ruoka ja viini Viini

Ystävien ja viinien kanssa

Olemme palanneet viininmaistiaisista. Olimme ystävien kanssa. Olimme pitkästä aikaa yhdessä. Olimme hyvien, todella hyvin viinien äärellä. Puhuimme paljon, puhuimme menneestä, tulevasta, hyvistä hetkistä, peloistakin. Kokemuksia idästä ja lännestä, avusta, sen saamisesta ja antamisesta. Eiväkä jutut tällä kertaa liittyneet (vain) ruokaan ja juomaan.

Mutta kaikkinensa – olipa hyvä. Yhdenlainen ´arki´, arki ystävien kanssa on palannut. Sitä on jatkunut yli 30 vuotta, ja se jatkuu.

Järjestävä osapuoli (Karjasillalla) tarjoili ihan huippuviiniä matkoiltaan Ranskaan – ja Espanjaan. Varsinkin valkoviinit (Domaine Laroche, Chateau de Santenay, Puligny-Montrachet ja Mersault) olivat ihan hurjan hienoja, ja mikä herätti huomiota ”chardonnayn uusi tuleminen”! Minähän olen tästä puhunut, kun syksyn aikana ja sen jälkeen viiniharrastuneisuus on olennaisesti kaventunut (sitä se ikä teettää, vatsa ei enää hyvillä mielin hyväksy kaikkea): Chardonnay on oivallista.

Me puhuimme viinistä, mutta myös linnuista, vanhusten huollosta, Tieto Finlandiasta, eläköitymisestä, Karjalasta, yliopistosta, tieteen tekemisestä, kasvitieteestä ja koirista, reissaamisesta, Lapista, apteekista, tauluista, Olympian matkatoimistosta, lastenlapsista, historiasta, Viipurista, kukista, muttei kyllä mehiläisistä. Niin ja ruoasta ja viinistä – lienenkö tästä jo mainitsinkin. 🙂 Tulevastakin.

On kuulkaa erinomaisen hyvä, että on tällainen ystäväporukka.

Niitä näitä

Muistoissa monessa paikassa

Muistoissa koko päivä, – tai noh, ladulla meni ihan liikkumisen, auringon ja kirjan maailmassa. Sen jälkeen kun ladut perinteiselle hiihdolle Oulussa vuodenvaihteessa saatiin valmiiksi on tullut käytyä hiihtelemässä kolme-neljä kertaa viikossa. Enhän minä pitkästi hiihdä, mutta tänään jo alkoi tuntua, että hiihtokuntoa on. Kevyesti Kuivasrannasta Auranmajalle ja takaisin. Eikä olkapäässä mitään kipua koko matkalla. Jihuu!!

Muistoihin veivät vanhat valokuvat – skannailin äidin ja omista albumeista kuvia, ja niihin liittyen soittelin paitsi tädilleni myös chattailin messengerissa lapsuuteni naapurinpojan kanssa. Lisäksi ”Face Book-paastoni”, joka on kyllä liki päivittäin lipsunut, tosin vain pikaisiin piipahduksiin, ratkesi totaalisesti. Äidin kotikylällä on oma FB-ryhmä ja sitä kautta lähdin hakemaan tietoja: osui ja upposi!

Ja piipahdin sitten myös Helmet-lukuhaasteessa ja Saariselkä-ryhmässä: sattuipa sieltä silmiin ilouutinen. Nyt on mainoksessakin ”pikku Kuukkeli”.

Ja toinenkin Saariselkä FB-ryhmästä poimittu tiedotus.

JOS me ensi viikolla pääsemme mökille asti niin kyllä on legendaarisiin monotansseihin hiihdettävä. Meidän möksältähän ei ole kuin viitisen kilometriä näihin rientoihin. Monotansseihin liittyy slogan ”Monona sisään streona ulos”, mutta me aateltiin kyllä ihan kimpassa mennä ja tulla. 🙂 Monotansseihin liittyy paljon muistoja, vaikkei koskaan siellä ole tullut tanssittuakaan. JOS ensi viikolla, niin kerron sitten – muistoista ja kokemuksista.

Niitä näitä

Maanantainen leipämme

Aikamoinen säläpäivä. Enkä minä oikein viihdy sellaisissa päivissä.

Ainoa asia joka hoitui asianmukaisesti oli kun kävin asiakkaan luona sopimassa ruokakuvauksista, jotka on parin viikon päästä. Projektiin tehtiin suunnitelma, ja vaikuttaa ihan mukavalle.

Mutta kotosalla ei sitten kovin järjestelmällistä – ei mikään.

No tein sentään leivän. Kaapissa on pitkäääään lojunut leipäjauhosekoitus-paketti: Fazerin kaura-karpaloleipä Nyt oli sen aika.

Eilen iltasella ohjeen mukaisesti laitoin jauhosekoituksen tekeytymään eli nousemaan huoneen lämpöön, ja tänään iltapäivällä leivoin (nostin taikinan pataan) ja paistoin. Johan oli tuhtia ja tymäkkää, mahdottoman hyvää leipää. Syntisen hyvää. Liian hyvää. Olen syönyt monta viipaletta.

Minähän en näinä koronavuosina ole hurahtunut hapanjuurileivän tekoon, kuten tuntuu ainakin kaikki rotissööriystävät tehneen. Olen vain ostanut Hallista juurileipää, leiponnut sitten jotain satunnaisesti milloin mitäkin. Mutta tällaista jauhaseosleipää voisi kyllä tehdä toistekin.

Luettua

Lukuhaasteen edetessä

Maaliskuun kirjasaldossa on tähän mennessä kymmenen kirjaa, joten näyttää siltä, että ennen vappua saan koko haasteen (50 kirjaa) valmiiksi, ihan kuten viime vuonnakin. VAIKKA en ole mitenkään yrittänyt kiirehtiä tai suorittaa hommaa. Tämä on nyt se tahti, jolla kirjoja nykyisin kuluu: hiihtäessä, siivotessa, ruokaa laittaessa, kutoessa, kuvia tehdessä. Noista kymmenestä kirjasta aika moni oli aika ohuita ( keskimäärin, ehkä 220 sivua ~ 9 tuntia). Tässä kuussa aika monta kirjaa, jotka aloitin, kuuntelin tunnin tai pari, mutta ei ollut kiinnostusta jatkaa loppuun…

Taas joukkoon mahtuu tietokirjoja, elämäkertoja, nykyromaaneja, historiallisia romaaneja.

Elizabeth Gilbert, Tämä kokonainen maailmani ***3½
(Kirja on aiheuttanut keskustelua tai kohua)

Kirjailija on valittu The Timesin artikkelissa 100 vaikutusvaltaisimman naisen joukkoon.
Tämäkin on sellainen kirja, johon tuskin olisin tarttunut ilman Helmet-lukuhaasteen FB-ryhmässä käytyä keskustelua ja suosituksia.

Kirja on oppihistoriallinen, mielenkiintoinen, naiset tieteentekijöinä Darwinin aikaan ja paljon luontokuvausta ja paljon muuta. Itseasiassa tuo ”paljon” on se minkä vuoksi kirja ei ollut minusta saamansa hypetyksen väärti. 100 sivua olisi ihan hyvin voinut karsia.

Laura Malmivaara lukijana oli tähän suunnilleen paras mahdollinen.

Karin Smirnoff, Viedään äiti pohjoiseen ****
(Kirjan nimessä on ilmansuunta)

Smirnoffin Jana Kippo -trilogian toinen osa ei enää järkyttänyt niin kuin ensimmäinen.

Edelleen ollaan pohjoisruotsalaisessa mielenmaisemassa, pikkupaikkakunnan sotkuisissa ihmissuhteissa ja ”uskonyhteisössä”. Pohditaan lapsuuden ja perimän sekä yhteisön vaikutusta ihmisen valintoihin ja tekoihin, kykyyn rakastaa.

Railakas ja raastava meno jatkuu ja kuvauksessa on paljon tunnistettavaa. Tykkäsin enemmän kuin ensimmäisestä.

Jeffrey Archer, Totta vai tarua ***
(Novellikokoelma)

Knalleja, petoksia, postimerkkejä, sateenvarjoja, juonittelijoita, perienglantilaista kuvastoa… Nokkelasti rakennettuja novelleja, hyvää kerrontaa, mutta … Vaikka Archerin Clifton-sarjasta pidin kovastikin, niin tämä ei kolahtanut. Novellit ei ehkä sittenkään ole lempparigenre minulle.

TJ Klune, Talo taivaansinisellä merellä ****½
(Henkilö(i)llä on yliluonnollisia kykyjä)

Aikuisten satukirja, jossa on paljon viisaita ”opetuksia”; eriarvoisuuden ja erilaisuuden hyväksyntään vievää. Lämminhenkinen, hauskakin. Tähän haastekohtaan oikein hyvä kirja. Uusi kirjailija minun maailmassani.

Viola Wallenius, Koti Keniassa ****
(Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan)

Tämä kirja on laitettu ”elämäkerrat”-genreen. Alle 30-vuotias nainen kertoo elämästään Afrikassa. Nuoren naisen rohkeista ratkaisuista, avusta ja kyvystä auttaa, opiskella, ryhtyä kahdeksan lapsen ottoäidiksi…

Viola Wallenius kertoo pienen kenialaisen kylän elämästä, elämäntavasta, perheistä, humanitaarisesta avusta, vapaaehtoistyöstä. Hän kertoo tyttöjen ja naisten elämästä ja asemasta, vanhoista asenteista.

Hän ei glorifioi omaa tekemistään, mikä on ehkä yksi syy siihen, ettei voi kuin ihmetellä ja kunnioittaa kaikkia valintojaan.

Tämä jos joku on sellainen kirja, jota en olisi löytänyt ilman haasteen ”velvoitetta” ´sijoittuu Afrikkaan´.

Eeva Kilpi, Punainen muistikirja **** (tai ***½)
(Kirjan kannen pääväri on punainen.)

Eeva Kilven, vanhan naisen tajunnanvirtaa, olen lukenut aiemminkin. Tälläkin kertaa tuli mieleen, että nämä hänen ”Muistikirjansa” (valkoinen, sininen, punainen) ovat hänen bloginsa. Kirja on muistikirja, päiväkirja, tuokioita, satunnaisia sanoja, hyviä sanoja. Kiireettömyys, luopuminen, elämä, muistot. Paljon hienoa tuokioita ja ajatuksia.

Bea Uusma, Naparetki – minun rakkaustarinani ****
(Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä osassa)

Jännittäväksi kirjoitettu kuvaus ja tutkimusprosessi Andren retkikunnan matkasta, jonka päämäärä oli Pohjoisnapa vuonna 1897. Ja Uusman ”rakkaustarina”, joka oli selvittää retkikunnan miesten kohtalo ja kuolinsyy. Selkeä, hyvin argumentoitu ja mielenkiintoinen kirja. Häivähdys jotain samaa kuin ”Naiset joita ajattelen öisin” -kirjassa, joka on yksi viime vuosien parhaista lukukokemuksista.

Anniina Holmberg ja Johannes Lahtela, Pää pilvissä, kiviä kengissä, Pyhiinvaelluksia saunoista luostareihin *****

Pyhiinvaelluksia! Tässä oli kirjoitettu – kauniisti, hyvin, perustellusti – auki se mitä minä usein ajattelen kävellessäni merenrannassa tai kavutessani tunturin laelle: pyhiinvaellus. Holmberg ja Lahtela ovat molemmat kääntyneet ortodokseiksi aikuisiällä, heille kristillisellä uskolla on sijansa pyhiinvaelluksissa. Mutta pyhää on myös vaellus luonnossa, pyhää on saunassa ja elokuvien kuvauspaikoilla. Tämä on kahden syvästi ajattelevan ihmisen vuoropuhelu, ystävysten hieno ajateltu kirja. He itse myös lukevat kirjan. Erityisesti pidän Holmbergin tekstistä, äänestä, ajatuksista. Tässä oli paljon ajatuksia, ajattelemisen aihetta, lohtua, toivoa. Luulen, että palaan vielä tähän jossain postauksessani.

Nita Prose, Huonesiivooja *****
(Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva)

Hauska kirja, mainio. Ei tekohuumoria, vaan vähän sellainen ”tahatonta komiikkaa” -juttu. Moppi-Molly, joka on hotellisiivooja löytää hotellihuoneesta murhatun miehen. Molly on sosiaalisilta taidoiltaan varsin surkea, ja juuri hän joutuu keskelle vyyhtiä, jossa juonenkäänteitä ja lurjuksia riittää. Silti en ajattele tätä dekkarina.

Tästä tulee mieleen kirjat ”Eleanorille kuuluu hyvää” ja ”Lähikaupan nainen”. Tämä on hyvää viihdettä, ei ennalta-arvattavaa.

Lukeminen kannattaa aina!

Niitä näitä Vanhemmuus

Maaliskuun lopulla – tänään tällainen

Päivässa oli kaksi teemaa. 1) Vihoviimeinen nurkka huushollista on ollut syynin alla. Tämän työhuoneeni takana on ”vaatehuone” [kuvasta oikealle], iso kaappi, jossa on kaikki, paino sanalla Kaikki, mennyt elämäni (myös lasteni ja vanhempieni) kirjallisina ja kuvallisina dokumentteina.

Se saakelin savotta on vihoviimeinen tässä minun suuressa konmarituksessani. Ja se on vaikein. On kyse tunteista, niiden jättämistä jäljistä, muistoista, elämän highlighteista… Paljosta. Joudutte vielä kuulemaan tästä enemmänkin.

Kuvassa on tärkeää tuo valo. Kevään valo! Se ei enää ole kova, eikä raastava.

Eikä projekti vielä ole valmis, ei todellakaan, mutta nyt jo lähellä valmistumista.

Päivän toinen juttu on ollut Juniorin synttärit. Eka kertaa ikinä kuopus kutsui [eikä tarvinnut kovinkaan monta kertaa hoksauttaa 😉 ] synttäreilleen kotiinsa. Kyllähän me iltapäiväkävelyn enemmän kuin mielellämme suuntasimme kohti pohjoista, matkaahan ei ole kuin reilu kilometri.

Siellä meitä odotti amuse bouche – pientä hyvää suolaista ja ihan huippusamppanja. Että Juniori raski moisen avata: vuoden 2006 Moet Chandon magnum. Oi joi.

Melkein hassu tunne. Mutta olipa mukava.

Samppanja oli vähintääkin odotusten mukaista. Meillä paljon jutskattavaa juomasta ja tulevasta. Kesäsuunnitelmista, historiapläjäyksistä, lomista…

Paluumatkalla pohjoistuuli ei ollut kovinkaan kylmä. Nyt hetki kohti valoisaa tulevaa…

EDIT 27.3.2022 aamulla: Oltiinhan me viime vuonnakin samppanjalla Juniorin synttäreillä. Todella vanhan ja ISON samppanjan äärellä.