Nyt silmät verestää punaisena kuin karjalaisen käspaikan kirjonta. Ei enää kestä silmät kellon ympäri näyttöruutua kuten joskus aiemmin.
Laitoin tänään meille ruoaksi pikaisesti uunifetapastaa. Tuli pitkästä aikaa mieleen se, kun lehdessä oli juttu, että jopa Gordon Ramsay oli sitä ylistänyt. Hänhän nyt ei tunnetusti oikein kehu mitään eikä kiitoksia kenellekään jakele. Meillä on kuitenkin aina fetaa, pastaa ja pikkutomaatteja sekä oliiviöljyä kotona, niin tämä oli nyt hyvä nopea, turhaa huomiota edellyttämätön ruoka. Ja hyväähän se on.
Jotain yhtälaista oli tässä vuoden 2003 marraskuuhun. Paljon pienemmässä mittakaavassa tosin.
Kun silloin tulimme perheen kanssa syyslomareissulta (Maltalta? vai Marokosta? eiku ehkä sittenkin Helsingistä?) ilmoitin Pehtoorille ja teineille, että minua ei välttämättä ennen itsenäisyyspäivää juuri kotosalla tapaa: itsenäisyyspäiväksi olin asettanut dead-linen, jolloin väitöskirjan kässäri oli oltava valmis lähetettäväksi esitarkastukseen. Tiedossa oli melkoinen viiden viikon rutistus, joten en läheskään joka päivä tullut kotiin tekemään perheelle sapuskaa kello viideksi – kuten tapana oli. Pehtoori piti koko kuukauden perheen ruokahuollosta huolta.
Kun sitten itsenäisyyspäivän aatto koitti, ja 600 liuskaa tekstiä lähti Helsingin yliopistoon tarkastajille joululukemisiksi (kaikki myötätunto heidän puolellaan) ja kokkasin perheelle kaikkea mahdollista hyvää koko pidennetyn viikonlopun, ilmoitti Tyär: ”niin paljon kuin me kaikenmoisesta pastasta ja makaronista, spaghetista ja pennestä tykätäänkin, niin kuukausi kyllä riitti vähäksi aikaa ja onneksi se oli sillä erää ohi.” 🙂 Nyt olen viimeisen viikon ajan kyllä kokkaillut ihan itse, mutta kyllä meillä pastaa ja nuudelia on ollut lähes joka päivä. Taitaa olla vielä huomennakin, mutta josko keskiviikkona jo jotain vähän innovatiivisempaa.
