Eikös se niin ole, että ”kannattaa mennä vähän kauemmas, että näkee lähelle”. Viikonlopun mahdottoman mukavan pikkureissun jälkeen on ollut mielekästä ja mieluista olla kotona. Ja kuten olen jo koronan ja konmarituksen, kriisien ja kipuilujen aikana moneen kertaan todennut, kotona on hyvä olla.
Jo Helsingissä puheltiin, että lukuunottamatta yhtä päivää Milanossa, ei olla moneen vuoteen koettu sellaista ”vilskettä”, väenpaljoutta, liikenteen vilkkautta, väentungosta, asiakaspaljoutta… Ylipäätään ihmisiä kerralla yhtäaikaa kuten esim, lauantaina Helsingissä (mm. Aleksin joulukadun avajaiset) tai eilen lentokentällä. Kaksi yötä, niin mukavaa kuin se olikin, toisten (Lue: tyttären ja vävyn) nurkissa, hotellin huoneessa — Kyllä, tiedän vanhenevani.
Oikein hyvä on ollut puuhailla kaikkea, enimmäkseen kuvien skannailua… Juunou: kirjan loppumetreillä. Isotöistä on tai ollut, mutta mukavalle tuntuu. Loppusuora on usein se makein juttu.
Kaikkinensa hyvä se on katsella vähän laajemmaltikin maailmaa, sen jälkeen kaikki asettuu taas uudelleen paikoilleen arjessa, asiat tärkeysjärjestykseen ja hoksaa että kaikkihan onkin erinomaisen hyvin. Olosuhteisiin nähden. 🙂
