Yöjuttuja

Nukkuminen on minusta lähtökohtaisesti tylsää; viihtyisin kaikenmoisten askareiden tai vaikka lukemisen parissa pitkälle yli yhteentoistakin. mutta silti tarvitsen, pysyäkseni jotenkinkaan toimintakykyisenä ja tervejärkisenä, kahdeksan tuntia unta. Aina olen tarvinnut, mutta on toki elämässä on ollut jaksoja (esikoisen koliikki, väitöskirjan loppuvaihe, nuoruus 🙂 ), jolloin on tuntunut siltä, ettei ole ollut mahdollista kuin keskimäärin kuuden tunnin uniin vuorokaudessa. Ja sitten on ollut niitä vaiheita, että olisi kyllä ehtinyt ja voinut ja halunnutkin nukkua, mutta ei vaan ole pystynyt.

Jälkimmäiset ovat huono juttu. Ja viimeisen vuoden aikana tai oikeastaan melkein viimeisen kolmen vuoden aikana unettomia öitä on ollut enemmän kuin on ollut terveellistä. Milloin mistäkin syystä sudenhetket aamuöisin ovat lyhentäneet lepoa. Aamuyön tunteina ihminen on heikoimmillaan, silloin Ilot, surut, odotukset, ahdistukset, ratkaisemattomat ongelmat, ikäkin?, haaveilut, kivut ja kipuilut karkottavat Nukku-Matin ja kortisolia tuntuu virtaavan yli äyräiden. Paitsi nyt viimeisen kuukauden aikana!! Sekä kroppani, mieleni että myös Garmin kertovat, että liki joka yö, liki minuutilleen on kahdeksan tunnin levollinen yöuni tullut nautituksi. Onhan se juhlaa.

Novanight-merkkisen melatoniinin löysin loppukesällä. Minähän olen ollut satunnaisen säännöllinen melatoniinin (sekä vahvempien että miedompien) käyttäjä jo kauan, mutta nyt tämä uusi merkki tuntuu parhaalta. Näissä dropeissa on jotain, mitä ei ole muissa, mitä lie unikkouutteita ja rohtopassioita. Tai sitten ihan vaan minussa on vahvaa uskoa mustiin pillereihin. Mutta ihan sama, onko lumevaikutusta vai ei, toivottua vaikutusta on ja sillä hyvä. Aluksi tuntui, että näin paljon enemmän unia kuin ennen, ja sellainenkin juttu, että olen koko vuoden nähnyt paljon unia äidistä. Niin se mielikin prosessoi jotain unissakin.

Viime yöksi oli (taas) luvannut revontuliMYRSKYÄ Oulun seudullekin, ja laittelin kaiken tarpeellisen tuulikaappiin valmiiksi, että voin lähteä pihapiiriin tai vaikka Pateniemen rannalle kuvailemaan jos/kun ne nousevat. Ja tasan yhteentoista asti jaksoin odottaa, vaikka tavoitteekseni olin asettanut puolenyön. Joten: olen tainnut oppia tykkäämään nukkumisesta.

Ja onhan minulla vielä näitä mökkipihassa otettuja kuvia 😀

Päivä on kulunut muutenkin paljolti Saariselkä-kuvien parissa: ensi vuoden kalenteri alkaa olla tekstejä vaille valmis. Kuvaeditointeja tehdessä ja hyytyvän kylmällä aamupäivän pyörälenkillä (olisi ehkä kannattanut pukeutumisessa ottaa huomioon, että lämmintä oli vain +3 C ja tuuli viiltävä) kuuntelin sittenkin (kiitos A. suosituksesta) Kristin Hannahin kirjan ”Tuulen ja tomun maa”. Rankka kirja, vahva kirja vahvoista naisista, äideistä ja kovista ajoista, fiktion ja faktan sulava yhteys, ei kuitenkaan ahdistava, ehkä käyttäisin luonnehdintaa historiallinen lukuromaani.

Kiitos jo nyt kaikille eiliseen postaukseen kommentoinneista. Olen vähän hämmentynyt,  – olettekohan sittenkään lukeneet minun blogiani. 😀

Levollisia, sopivan mittaisia unia kaikille!