Mikä siinä on, että helmikuussa vaakasuora valo on pahaksi, että silloin se tuntuu tunkeilevalta, ahdistavalta, paljastavalta, mutta nyt lokakuun lämpimänä perjantaina se on kaunis, valaiseva, lämmittävä?
– Tänään aamupäivällä, liian myöhään, matkaan lähteneenä, katselin maailmaa, kotikaupunkia, omia reittejäni, lämmöllä, kiittäen, melkein hihkuen! Kuinka kaunista, valoisaa, värikästä. Tarkoitus oli käydä sellainen pikainen tunteroisen mittainen lenkki, mutta olinkin yli kaksi tuntia kulkemassa, kerta toisensa jälkeen pysähdyin, kaivoin kameran pyörän satulalaukusta, istahdin joentörmälle, mietin. Kiitin… ketä, mitä? Kiitin kuitenkin. Niin kaunis päivä.
Muistui mieleen ne lapsuuden illat, kun kodin portailta kuului: ”Nyt kotiin, heti sisälle, R., on sinunkin aika jo tulla sisälle”. Että minä silloinkin vähän kymmenvuotiaan tarmolla tupisin vastaan. Tänään vuosia takana, moninkertaisesti, eikä kukaan huudellut, mutta oli vaan kotiuduttava. Mutta olipa takana kaunis syyspäivän aamun lenkki.
Päivään mahtui vielä paljon tekemisen yrittämistä. Ja muutama hyvä viinikin tuli maisteltua. Juniori ja Miniä tupsahtivat käymään illansuussa. Toivat tuliaisen, meillä tarjottavaa; taas kerran todettiin, että punaviini ja pulla ovat hyvä ja halpa yhdistelmä. Palaan huomenna asiaan, viinivinkkejäkin luvassa. Hyvähän se on istuksia tovi ilman isompia vaateita…
Eikös tuo mainitsemasi ”vaakasuora valo” ole kuitenkin (kuvaajana kannaltasi) paljon häävimpi kuin jyrkkä ylhäältä porottava auringonpaiste, -vuodenajasta riippumatta.
Kyllä, ehdottomasti valo on juuri nyt hyvä. Tänäänkin toistasataa ruutua tallentui; valo ja värit ovat nyt todella hienoja.