Nyt kun on tullut taas kerran vietettyä aikaa ja ajatuksia menneessä maailmassa, luettua, kirjoitettua ja kuunneltua historiaa, olen miettinyt sen merkitystä yksilön kannalta. Ja historian merkitystä yksilön valinnoissa, myös omissani.
Viime kuukausina on ollut aika järisyttävää lukea, kuinka historiasta taas kerran tehdään myös ase, vallan väline (Putin ja tsaristisen Venäjän ja Neuvostoliiton suuruuden palautuspyrkimykset ja ”oikeutukset”).
Mutta näinä aikoina, viikkoina ja kuukausina historia ja mennyt on ollut minulle hyvää tekevä ja henk.koht. selittävä tekijä monelle asialle.
Olen viime viikkoina kaivannut työyhteisöäni, sen oppineita ja monia menneen maailman selitysyrityksiä ja onnistumisia selityksissä, keskusteluja ja seminaareja siitä, voidaanko ja miten mennyttä maailmaa ”palauttaa” ja onko sille edes tarvetta tai oikeutusta. Ja erityisen paljon olen kaivannut keskusteluja ja artikkeleita muistitiedon rajoista ja mahdollisuuksista. Muistitiedolla on vahva asema historiantutkimuksen tieteellisessä keskustelussa, ja viime vuosikymmeninä on muodostunut ”koulukunta”, jossa muistitietohistoria ei ole vain väline menneen rekonstruoimiseksi vaan muistitieto itsessään on tutkimuskohde. Siis se, mitä ja miten muistamme, kertookin paitsi menneestä myös meistä ja ajastamme. Se, mitä on tapahtuman ja muistelun välissä, ohessa ja aikana, on tutkimuskohteena. Tänään olen kuunnellut kirjaa, jossa hyvin vakuuttavasti argumentoidaan se, että se, mitä muistamme EI ole ”koko totuus” eikä ”vain totuus”. (Julia Korkman, Muistin varassa, Oikeusprosessi ja totuus)
Kuinka moni selittää omaa elämäänsä (onko sitä edes tarvetta selittää?) ainakin osittain sukuperimällä, ajankohdalla, jolloin on syntynyt, paikalla sisarussarjassa, vanhempien, jopa isovanhempien lapsuuden kokemuksilla, kaikella menneellä — kuinka moni miettii ja muistaa lapsuuttaan kasvuympäristönä ja oman persoonallisuuden ja myöhemmän toiminnan muokkautumisympäristönä. Onko muistikuvilla tai lapsuuden kokemuksilla vaikutusta omiin valintoihin elämässä?
Teinpä pitkästä aikaa kyselyn… nimettömänä voisitte klikkailla vastauksia, eikö vain? Klikkaa jos väittämä pitää paikkansa. Vastauksien jälkeen EI TARVITSE ilmoittaa nimeä eikä spostia, klikkaa vain VOTE niin vastaukset tulevat tilastoon. Toivottavasti tulevat, vähän on ollut säätämistä tätä värkätessä. 🙂
Klikkaudu kyselyyn linkistä https://poll.fm/11230937.
Kiitos jo etukäteen, nimimerkillä ”puoliksi karjalainen, joka ei kuitenkaan halua Karjalaa takaisin”
Olen itse ollut kovasti samanlaisissa mietteissä. Olen kuunnellut mm omien lasten muistoja lapsuudestaan. Paljon on samojakin muistoja, mutta sitten on sellaisia, joita kukaan muu ei muista.
Itse olen törmännyt toistuvasti joihinkin asioihin, joita ajattelen tapahtuneen usein lapsuudessani, mutta kun oikein mietin olenkin alkanut epäillä olenko esimerkiksi oikeasti viettänyt usein aikaa isoäitini veljen maatilalla vai ovatko muutmat kerrat jättäneet voimakkaan tunneelämyksen.
Sitten harmittelen, että aikanaan menneisyys ei kiinnostanut tai sille ei ollut aikaa…nyt ei ole ketään, keneltää kysyä.
Ja Karjalan suhteen kanssasi samoilla linjoilla. T: myös 1/2 karjalainen
Onhan se niin tavallista, että oma, suvun ja kotiseudun mennyt alkaa kiinnostaa vasta vanhemmiten – nuorena katse on enempi eteenpäin kuin menneeseen.
Kun vuosikymmeniä työkseni tutkin ja opetin historiaa, tämä tuli koetuksi hyvin selkeästi. Tein ja luin myös kymmeniä, jollen satoja haastatteluja ja haastatteluaineistoja, ja myös opiskelin muistitietotutkimusta ja kuinka monta kertaa kuulinkaan tuon sinun mainitsemasi ”olenkin alkanut epäillä mitä oikeasti muistan”.
Minä ehdin – onneksi – äitiäni ja aikanaan jonkin verran isäänikin (lähinnä elämäntyöstään) haastatella. Äiti itse ei elinaikanaan kovin paljoa ennen viimeisiä vuosiaan lapsuuttaan muistelllut, ja sitten kun aloin systemaattisesti ”haastella” näistä, hän ei kovin paljoa muistanut. Mutta tätini auttoi. 🙂 Myös anopin kanssa on hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan juteltu. Minulle nämä on olleet tärkeitä, eivät niin historioitsijalle, vaan ihan oman elämänkulun takia. Historia auttaa ymmärtämään. Ja kiinnostaa. 🙂
Pitää nyt laittaa Sinulle, että minä sain nyt suru-uutisen, jota osasin kyllä odottaa (sukulaistäti 99v). Kuitenkin tuntuu ikäänkuin viimeinen side omaan nuoruuteen olisi katkennut.
Oi, että. Osannottoni. Kyllähän lähtö aina taitaa katkaista jotain.