Se on siinä ja siinä, onko paniikki alkamassa. Tänään (taas) olen todennut, että aika menee ihan liian nopeaan. Hämärästi, ihan mahdottoman hämärästi muistan ajan, jolloin toivoin, että aika kuluisi edes vähän nopeampaa. Että täyttäisi 18 v. ja toisaalta saisi ajokortin ja toisaalta pääsisi oikeasti (ei vain vanhan naaman takia) Seurahuoneelle. (Minulla ei koskaan ollut väärennettyjä henkkareita, kuten niin monella muulla lukiokaverilla; kunhan laitoin bleiserin päälle ja tukan vähän jotenkin kiinni, niin kyselemättä pääsin sisälle: tanssittiin ja juotiin 17-vuotiaana bacardicolaa siinä kuin oltaisiin ”oikean” ikäisiä. ”Rupsahda rauhassa… ” )
Ajan nopeaa kulumista tuli odotettua myös kun odotti tulevansa joskus maisteriksi, raskaaksi, saavansa ensimmäisen kirjansa julkaistuksi, pääsevänsä lomalle, saavamme talon valmiiksi, joulun tulevaksi, hammaslääkärireissun olevan ohi, … ties missä kaikissa vaiheissa on tullutkaan toivoneeksi ajan nopeampaa kulumista. En toivo enää. Toivon vain, että ehtisin ajan mukaan, että ehtisin tehdä kaiken, mitä haluaisin, tai edes, mitä olen asettanut tavoitteekseeni tehdä. Mutta en ehdi. En millään.
En edes yhdessä päivässä ehdi sitä mitä aamulla aioin.
Mutta onko tässä kyse myös siitä, että olen vihdoin oppinut, että ei tarvitsekaan, ei tarvitse edes yrittää?
Ehkä se, että käytin tänään, aika aamuvarhaisella, (jolloin Limingantullin Prismassa ei edes ollut juuri ketään muita,) melkein kokonaisen tunnin kaupassa, oli tällä kertaa taustalla tällaisiin ajatuksiin. TUNNIN yhdessä marketissa! Etsin ja tutustuin, harkitsin ja taas etsin. Ja inspiroiduin.
Hyvä on, ostin – taas – kynttilöitä. Ja leipää – se on nyt kyllä muutaman viikon jälleen ollut kiellettyjen asioiden listallani, mutta kun neljättä kertaa kuljin lämpimän hapanjuurileivän ohitse, tulin ajatelleeksi, että kerrankos sitä! Ja taas pari tervettä minuuttia elämässä on menetetty, tai noh, tiedä häntä.
Eihän tänäänkään – taaskaan – kaikki mennyt niinkuin olin toivonut, ja johon olin valmistautunut (hedelmäsalaattiainekset, värityskynät, luettavat kirjat ja pelattavat pelit valmiina), mutta silti on ollut ihan hoppupäivä. Ja samalla odotan huomista, valmistelen sitä: kohti uusia pettymyksiä ja kiireistä oloa? – Höpö höpö. Nyt hyvä perjantai-illan levollinen olo. Kuten Maria Veitola suunnittelemassaan Roosa-nauhassa toteaa: ”Meillä on vain tämä hetki”. Muistetaan se.
Juuri näin tuosta odottamisesta…… minäkin pohdin tuota kysymystä joskus, kuinka naisen elämä on ainaista odottamista, isojen tai pienempien asioiden. Mutta nyt kun ikänikin puolesta (77 v. ) aikaa on jäljellä on vähemmän edessä kuin takana, niin toivoisi ajan pysähtyvän ja osaa nauttia enemmän päivistään. Mukavia juttuja sinulla edelleenkin aina !
Ollaanhan me, Toini, opittu antamaan arvo päivillemme, eikös vain? Koetetaan pysäyttää aika jokaisena päivänä, ainakin sen verran että hoksataan, että on niin paljon hyvää elämässä. Sinä ainakin vaikutat sen jo osaavankin; vanhetessa viisastuu? 🙂
(Anteeksi vastauksen viivästyminen, eilen jo vastasinkin, mutta jonnekin bittiavaruuteen on vastaukseni hävinnyt. Niin ja kiitos kannustuksesta. Kaikkea hyvää ja mukavaa syksyä.)