Olen tässä jo monta tuntia miettinyt, miten tämän täällä kertoisin.
Onhan paljon, mitä en täällä blogissa kerro, useinkin on pohdittava, mitä haluan ja mitä voin kertoa.
Mutta nyt on lupa ja ilo kertoa.
(Eikä korona tätä estänyt – vaikka läheltä piti!)
Iltapäivällä Tyär soitti mökiltä:
Me tahdottiin!
Saariselän tunturikappelissa meidän lapsi on tänään vihitty!
Rakkautta riittäköön koko loppu elämäksi!
Lokakuussa 1989.
Tänään.
Olen niin hyvilläni.
Yllätyshän tämä. Ihan niin kuin toukokuinen kihlauskin,
jota ehdittiin jo Lombardiassa pienimuotoisesti juhliakin.
Nyt on hyvä.
Tämä hetki. Aika vähän on sanoja.
Mutta mieli on hyvä, luottavainen,
rakkautta on.