Sunnuntaiaamukin aukeni, valoistui, vähän turhan aikaisin, – mutta valohan on hyväksi. Ja aikaiset aamuthan tarkoittavat paljoa ehtimistä. Olen valaistunut ja ehtinyt. 😀
Pihatöissä minäkin, vihdoinkin. Puutarhallakin jo kävin, tulevalla viikolla sitten ”suuri roudaus”, mutta tänään vain vähän orvokkeja, vaikka olen jo vuosia sitten päättänyt, että ei meille enää yhtäkään orvokkia. Ja joka kesä niitä pihapiiristä löytyy. Joko istutettuina tai ”villeinä”.
Pian parikymmentä vuotta sitten me saimme turppaallisen valkovuokkoja Oulunsalosta, ja ne ovat viihtyneet meillä. Sekä etu- että takapihalla on jo isohkot laikut kukkivia valkovuokkoja. Ne ovat jotain sellaista, joita ilman äitiäni en osaisi kaivata, en arvostaa, en pihallamme varjella. Tuulihatut, tiikerikakku, rapukestit, pyrkimys pukeutua juhliin kunnolla, lakanoiden mankelointi, kaikin puolinen kohteliaisuus, siisteys, hommien ajallaan suorittaminen ja hyvä, edullinen(!) kotiruoka, oman työn (humanistihommia ei aina laskettu työksi… 🙂 ) tekemisen tärkeys – myös naisen elämässä, ovat (mm.) sellaisia ”ulkoisia” juttuja, jotka minulla ovat selkäytimessä, geeneissä, kasvatuksessa syvälle tallennettuina, opittuina, luontaisena äidin perintönä. Ja valkovuokot!!
Nyt pihallamme on valkovuokkoja. Vein niitä tietysti haudallekin. Äitienpäiväksi ne eivät näillä leveysasteilla ehdi, mutta toukokuun puolella kuitenkin. Valoahan ne vaativat, nuokin varmasti jo huomenna taas elpyvät pyörätarakkamatkasta. Kummasti poskilla jotain kosteaa, hieman yllättäen, tuntui noita laitellessa. On jo neljä kuukautta…
Muistin, kuinka äiti kertoi, että keväällä, toukokuussa 1957 vain kuukausi häiden ja Ouluun muuton jälkeen, hän oli kävellyt uuden kotinsa lähimetsään, Taskilan pellon pientareelle [ihan tähän meidän lähelle] ja etsinyt jotain, kävellyt kumarassa, kiertänyt ja kaartanut, ja silloinen ”vuokraemäntä”, uusi ystävä, josta tuli loppuelämän läheinen ystävä, kysyi, mitä ihmettä etsit? – Valkovuokkoja!
Turhaan äiti etsi, eihän niitä Oulussa juuri luonnonvaraisena kasva. Täällä niitä on vain harvoissa, ”varjelluissa” paikoissa. Meilläkin vain koska ystävä, jolla hänelläkin on karjalaiset sukujuuret, niiden alkuja aikanaan tuliaisiksi meille toi. Tänä keväänä valkovuokoilla kotipihalla ihan erityinen merkitys.
Raskin leikata kukkia muutaman myös sisälle. Pieni paimenpoikamaljakko on yksi niistä harvoista äidin jäämistön esineistä, joita halusin omakseni. Tuon maljakon äiti sai Tanskan sedältä ja tädiltä, kun hän 1940-luvun lopulla, sodan jälkeen kävi sotalapsikodissaan.
Kuvassa alla (vuodelta 1949) oikealla Pedersenin lapseton pariskunta, joiden luona äitini vuosina 1941 – 1943 oli sotalapsena. Joiden luona hän tunsi aina olevansa hyvässä paikassa, tunsi olevansa kodissa. Äiti vasemmalla, keskellä oleva mies on (äidin muistelun mukaan) Pedersenien naapuri.
Minäkin pääsin 60-luvulla käymään Lejressä, Tanskan ”mummulassa”; enkä muista siitä juuri muuta kuin valoverhot! Heillä oli olohuoneessa isot, paksut valoverhot. Ja muistan, etten ymmärtänyt mitään, mistä puhuttiin (äiti puhui vielä 60-luvulla aika sujuvaa tanskaa…). Kööpenhaminasta minulla on hämärä muistikuva, että siellä ”oli isoa ja hienoa”. Ei viisivuotiaan muistikuvat ole kovin kummoisia. Semminkin kun ei ole edes kuvia tukemassa reissun tunnelmia.
Onneksi kuitenkin on, edes jotain kuvia – ja valkovuokkoja.
Onneksi kyyneleitäkin.
Mikä suurenmoinen tarina, kiitos! Olen iloinen siitä, että valkovuokot ovat löytäneet hyvän ja niitä arvostavan kodin. Mukaan eksyneet keltavuokot lienet jo poistanut päiviltä?
Kiitos Sinulle. Valkovuokot pihallamme ovat nyt entistä tärkeämpiä.
Kyllä, enimmät keltavuokot on vuosien varrella poistettu, mutta kyllä nyt ihan tontin rajalla muutama niitäkin saa kukkia.