Muistoja, paljon muistoja

Ihan vahingossa sattui juuri tälle päivälle kampaaja. Sikäli hyvä vahinko, että pitkäksi, kulahtaneeksi käynyt pehkoni tuli heti aamupäivällä leikattua ja huoliteltua kiiltäväksi, – kotoilijan hiuksiin ryhtiä. Siksi hyvä, että juuri tänään, kun oli oikein ”menokin”.

Olen ollut illan kotikaronkassa. Huhtikuun alussa olleen väitöstilaisuuden ”jatko-karonkka” oli tänään, väittelijän kotikotona. Niin iloinen ja otettu olen, että sain kutsun. Väittelijää tietysti ilo juhlia, mutta olihan luonnollisesti mahdottoman mukava tavata entisiä kollegoita, kuulla kuulumisia poissaolevista, nähdä useampiakin ”omia” opiskelijoita, kuulla heidän kuulumisiaan, ja saada – kaikkien näiden vuosien jälkeen – palautettakin. Mikä kyllä aiheuttaa vähän sellaista ”haluan vieläkin tehdä jotain merkityksellistä” -fiilistä ja haluaisin ”olla tekemisissä”.

Karonkassa oli myös ohjelmaa; musiikkia. Erinomaisen sopivasti historian havinaa siinäkin: kuka tietää, mikä soitin? Kaikkien arvanneiden kesken arvon kirjapalkinnon!

Mukavan kuuloista musiikkia, illan teemaan sopivaa. Tykkäsin kovasti.

Ja kuinka paljon muistoja, flashbackeja, illan aikana tulikaan!

Edellisen kerran kävin samassa kodissa talvella 1991. Silloin olin viimeisilläni raskaana, juuri äitiysloman aloittanut, – Juniori syntyi maaliskuun lopulla. Silloin väittelijän kodissa oli tupaantuliaiset. Olin kutsuttuna, koska tämän päiväisen jubilaarin ja entisen oppilaani isä oli ollut esimieheni 1980-luvulla seitsemän vuoden ajan ja hän oli minun opiskeluaikainen professorini.

Kertakaikkisen paljon historian havinaa tähän iltaan…

Sikälikin merkittävä päivä, että on tasan kuusi vuotta siitä, kun olin kustoksena – piste yliopistouralleni. Ja huomenna tulee kuluneeksi 18 vuotta omasta väitöksestäni. 18!!! Enhän minä näitä päivämääriä itse muistanut, mutta onneksi oli muita, jotka muistivat.

Tänäänkin oli taas ilo tavata ihmisiä, keskustella, pohtia, nauraa, muistella, tarinoida.