Toivoin ja aioin polkea tänään kauden ensimmäisen kerran Koiteliin. En polkenut. Syy sinne pääsemättömyyteen ei ollut kenenkään ulkopuolisen, ei minkään velvoitteen, ei pakottavan tekemisen, vaan ihan ”luonnon armoilla” on tullut oltua.
Eikä luonto ollut tänään kovinkaan armollinen. Ihan hyytävä tuuli, kylmää oli. Sellainen sää kylmää sieluakin, ja se väräjää muutenkin. Tyydyin parinkymmenen kilsan lenkkiin koettaen väistellä jostain lännen-luoteen väliltä tullutta jäätävää tuulta, – ei auttanut toppa, ei gore-tex, ei maastokengät. Olin konttajäässä kotiin palatessa. Mutta liikkunut. Ja posket punaisina.
Ajelin kaupungin läpi: paljon haalarikansaa liikkeellä. Ja sitten iski ikävä. Ikävä akateemisen maailman elämää, sen highlighteja. Opiskelijavappuja, kohtaamisia omien opiskelijoiden kanssa, hulabaloota kampuksella. Serpentiiniä parkkipaikalla, opiskelijoiden tuomia ilmapalloja ja tippaleipiä henkilökunnan lounaspöydässä, Ööpis-kauppiaita yliopiston käytävillä, lukukauden lopun helpotusta. Opiskelijavappua, omana opiskeluaikana marsseja, rauhanaatetta, rauhaa kaikille, iloa ja eloa elämään.
Ja vanhojen tanssien väkeä. Nuoret naiset sifongissa, frakkipukuisia miehiä Kuusiluodon nurkilla, odottelivat kylmissään kyytiä kotiin. Vanhojen tanssit vapun aatonaattona; kaikkea se korona teettää!
Mutta niinhän se on: aika aikaansa kutakin. Joskus vaan kaipuu iskee. Juhlat, juhlapyhät, menneet tapahtumat menevät tunteisiin, tulevat mieleen ja pieleen, tuovat ikävän.
Tämäkin viikko alkaa olla lopuillaan, – kaikki viikot loppuvat. Nyt se ei haittaa ollenkaan. Toukokuu jo nurkan takana.