Olipa ilo ”tunnustaa väriä” Oulun Karjalaseuran juhlaseminaarissa. Sain syksyllä viinikerhon 30-vuotissynttäreillä ”huomionosoituksen”: Heikki Nuutisen Karjalanliitolle suunnitteleman silkkihuivin, jossa on liiton 80-vuotisjuhlavuoden logo ”sukupolvien ketju”.
Ja seminaari oli hyvä, etten sanoisi mahdottoman mielenkiintoinen. Tuli ikävä, ei ehkä Viipuriin, se kun on koskaan käymätön paikka, vain junalla ohi on tullut mentyä, vaikka ehkä joku muistijälki ja geeniperimä minussa kaipasi sinnekin, mutta tuli ikävä historian pariin, historiantutkimuksen, luennoimisen pariin (oi, että minä tykkäsin siitä!) ja uuden oppimiseen, ihmisten joukossa olemiseen, elävästi kerrotun historian pariin.
Muistojen Viipuri -seminaarin luennoisijat ja aiheet olivat aika pro!
Historioitsija Teemu Keskisarja: Sodan ja rauhan Viipuri
Arkkitehti Kimmo Kuismanen: Viipuri – arkkitehtuuri ja paikan henki
Kirjailija Anna Kortelainen: Uusi Viipuri Pohjois-Pohjanmaalle – tositarina ja miten se kirjoitetaan.
Kirjaston Pakkala-saliin mahtuu vähän yli 200 kuulijaa ja se oli aivan täynnä, osa seminaariin tukeista jäi jopa ulkopuolelle. Keski-ikä oli niin korkea, että olin lähes nuorimmasta päästä. Monia oululaisia ”julki-karjalaisia” oli joukossa.
Kuinka ollakkaan minun takanani istui suunnilleen ainoa maskiton kuulija, joka yski ja pärski aika lailla tasaisin väliajoin ja melkein vieressä mummarainen, jolla käynnykkä soi aina 10 minuutin välein, eikä hän saanut sitä äänettömälle, kunnes eräs papparainen hermostui ja sulki tältä puhelimen. En muistanutkaan, että julkisissa tiloissa voi olla tällaistakin. 🙂
Kuinkas kotipaikkauskollisia ihmiset ovat? Onko sellainen ”heimoerot esiin ja härnäämään” -mentaliteetti edelleen olemassa? Ajatteletko olevasi nimenomaan pohjoispohjanmaalainen, lappilainen, satakuntalainen, uusmaalainen, pohjalainen, karjalainen? Onko sinulla millainen kotipaikkaidentiteetti? Vahva vai olematon? Minulla se on aika pirstaleinen, huolimatta siitä, että olen kaikki useat vuosikymmeneni asunut Oulussa, ja yli puolivuosisataa tässä kilometrin säteellä, mutta kyllä mie ajattelen olevani kotoisin vähän sieltä ja täältä. Oululainen kuitenkin, kuiteski. Vaikka geeniperimähän tietysti vaikuttaa tempperamenttiin, … Tiedä häntä.
Tyylikäs! Väriyhdistelmä on minusta hyvin arvovaltainen ja katseita puoleensa keräävä
ja sanon tämän ihan myönteisenä mielleyhtymänä.
hienisusanna, minustakin se on hieno huivi, ja nimenomaan ”sanomansa” takia. 🙂
Kyllä minun juuret ja identiteetti on vahvasti Pohjois-Pohjanmaalla. Ylpeänä kannan juuriani ja tuon ne esille. Vaikka elämä on kuljettanut pois synnyinseudulta, ei pohjoisen ihminen minussa katoa. En halua sen katoavan. Täällä on hyvä, mutta tiedän, mistä olen kotoisin, eikä sitä horjuta mikään.
Onkohan sinun noin vahva kotipaikkauskollisuutesi, juuriesi tiedostaminen, ikäisellesi nuorelle aikuiselle poikkeuksellista? – En tiedä. Mutta jostain syystä minusta tuo kuulostaa hyvälle. Ehkä ajattelen, että on hyvä tietää, mistä tulee.
No nyt kun kysyt, tällainen uskollisuus tosiaan taitaa ikäisissäni olla aika harvinaista. Mielenkiintoista. Minusta on mukava huomata, että myös meidän lapsissa on jotakin pohjois-pohjalaista. Seutu kiinnostaa näitä muualla syntyneitä, murre, sanonnat, alueen perinneherkut. Sujuvasti alkavat puhua murrettakin parin päivän jälkeen.
Arvelen että sillä, miten vanhemmat puhuvat ja ”elävät kotiseutuaan” vaikuttaa myös lasten suhtautumiseen.
Kyllä ja ehdottomasti,se oma lappilaisuus on ja asuu itsessä!Koko aikuisen työurani olin eteläisessä Suomessa ja sain sieltä jopa ihme-”lausunnon”,että ei asioista voi puhua niin suoraan??Mitä?Pitää puhua niitä-näitä-eikä siitä,mistä on kysymys ja mikä on ongelma.Hohhoijaa!
Onneksi se aika on ohi…ja saa olla oma itsensä,ja onneksi-täällä erämaan rauhassa nykyään.
Kati, jotenkin olenkin aistinut, ymmärtänyt – sinut vain blogieni kommentointien kautta tuntevana – että sinussa lappilaisuus asuu ja voi hyvin. 🙂