Tänään, tänä vuonna, kansallisena veteraanipäivänä varmasti useimmilla suomalaisilla kunnioitus veteraaneja kohtaan on vahva ja syvä, entistä suurempi. Maailmanmenon heilahdellessa, itänaapurin uhitellessa ja sotiessa on vaikea olla muistamatta isänmaan historian vaiheita, sodassa olleita isiä, pappoja, veljiä, ystäviä ja puolisoita.
Veteraanipäivänä lasketaan sankarihaudoille kukkia ja seppeleitä, viedään kynttilöitä tai käydään vain kävelemässä siellä. Aina se ei ole mahdollista.
Äitini lapsuuden kotikirkon viereen on tehty sankarihautamuistomerkki. Koiviston saaressa luovutetulla alueella sen ovat luonnollisesti tehneet suomalaiset. Sankarihautaan on haudattu yhteensä 102 koivistolaista sankarivainajaa; ihan lähisukuamme ei haudassa ole. Nyt maaliskuussa (2022) yhtenä viikonloppuyönä haudoista on poistettu nimet ja alueen muistomerkkikivi peitetty. Ilkivaltaa siellä on tehty ennenkin. Nyt tämmöistä. Elämän ollessa nyt näin, tämäkin tuntuu ikävälle, surulliselle.
 |
Koiviston kirkko (1900-luvun alussa). Kuva: Lappeenrannan museo.
Kirkosta tehtiin Neuvosto-aikana elokuvateatteri.
Koiviston kirkko on mantereella, äiti asui saaressa, eikä montakaan kertaa käynyt kotiseurakuntansa kirkossa. Kuten ei käynyt mantereella Kauppalan puolella muutenkaan. Rippikoulunsa kävi Särkisalossa, jonne toinen evakkotaival oli hänet vienyt.
Särkisalon kirkko. Kuva: Museovirasto.