Pääsiäisviikko, retriitin aika. Tänäkin vuonna on ollut jonkinlainen retriitti, vetäytyminen arkielämästä, – aika hiljaistakin on meidän oleilu täällä Hangasojan rannalla ollut.
Tänään vielä ladulle. Yksikseni lähdin. Valitsin reitin, jossa arvelin olevan mahdollisimman vähän muita: Kiilopäältä paliskuntarajan vartta kohti Kakslauttasta ja Sivakkaojalta kohti Niilanpäätä (Rautulammen retkiladulle). Eipä laavun jälkeen muita näkynyt. Kirjan kuuntelunkin jätin pois. Oli hiljaista, niin hiljaista. Välillä on saatava olla itsekseen, yksikseen. Enimmäkseen hiljaa minä nykyisin olen muutenkin.
Tämän talven hiihdot on nyt hiihdelty; sukset jätetään tänne mökille kun huomenna palaamme kotiin.
Oulussa perinteistä pääsi hiihtämään vasta vuodenvaihteen aikaan, ja sen jälkeen olenkin hiihdellyt. En yleensä pitkästi kerralla, mutta aika usein sentään. Niin usein, etten varmaan koskaan aiemmin elämässäni. Tavoitteita ei ollut; ajatuksena, että kunhan hiihtelen niin paljon kuin olkapää sallii ja vaatii. Ja niin paljon kuin huvittaa, niinä päivinä kun se on mahdollista ja kun se tuntuu mukavalle.
Elämä on valintoja, tämän kanssa tuntuu, että valitsin hyvin. Luovuin suorittamisesta, ainakin enimmäkseen. 🙂 Tästä huolimatta, vai juuri sen ansiosta, sain hiihtokalenteriini melkein 600 km. Se on enemmän kuin yhtenäkään talvena elämässäni. Viime talvena, jolloin kausi oli pitempi, hiihdin melkein 500 km. Ja nyt tuli toinen talvi, etten käynyt ollenkaan rinteessä.
Parhaimmillaan täällä Saariselän – Kiilopään alueella on yhteensä 200 kilometrin mittainen latuverkosto, jota huolletaan todella hyvin ja valinnan varaa on: on tasaista, avotunturia, retkilatuja, helppoja latuja, pitkiä nousuja ja pitkiä laskuja tuntureita ylittävillä laduilla, metsätaipaleita, ”parfyymilatu” (meillä sitten kuitenkin jäi ne monotanssit kokematta!), yksi musta latukin (Kulmakurulle).
Tänä vuonna minä olen hiihtänyt alle puolella kaikista laduista. Juuri nuo pitkät, vaikeatkin taipaleet (Moitakuru, Rautulampi ja Kulmakuru) ei ole olleet mun reittejä. Toisaalta monilla pätkillä olen käynyt monen monta kertaa.
Pehtoori on tehnyt täällä tänä vuonna enemmän lumitöitä kuin koskaan: monina vuosina ne (pl. katoilta tiputtelut) ovat olleet ainakin enimmäkseen mun hommia ja Pehtoori on hiihtänyt silloin enemmän. Tänä vuonna minä en juuri ole kolaan tai lapioon koskenut.
Lunta sataa nytkin, niin kuin on tehnyt melkein koko viikon. Hangen korkeus on yli metrin. Ihan täysi talvi! Huomenna kohti kevättä. Ja pyöräilykauden alkua! 😀
Hienot kilometrit! Ja mikä parasta, nautinnolla saavutetut. Meillä P otti loppukirin ja hiihti 700 kilsaa, minä ”vain” 500, vaikka se on todellakin enemmän kuin koskaan. P:n hiihtohullu veli hiihti parituhatta kilometriä lähestulkoon kokonaan samaa tykkilumirinkulaa kiertäen. En pystyisi moiseen! Parasta on reittien monipuolisuus, täälläkin on todella varaa valita ja aivan huikea kunnossapito. Vähintään yhtä tärkeää kuin kuntoilu, on huikean luonnon ja maisemien ihailu. Ensi talvena taas uudella innolla, uusia reittejä ja kokemuksia hakemaan. Hiihto on aivan kuningaslaji monessa suhteessa.
Kyllä hiihto on hyvä laji, kropalle ja mielelle. Ja minullekin on tärkeää että voi vaihdella latua ja maisemaa. Rinkulaa en kyllä jaksaisi kiertää … Meidänkin tuttavapiirissä on muutama 2000 kilometriä hiihtänytttä, tosin ovat jo eläkkeellä hekin.
Tuo sinun, työssäkäyvän ja lapsiperhearkea ”etelässä” elävän, 500 km ei minusta ole ”vain”.
Toisaalta: vertailu on kaikkinennsa vähän hassua. Juuri tuo ”hiihtää siten ja niin paljon kuin hyvälle tuntuu” on hyvä tavoite.