Nyt iski väsy. Ja sen hoksaaminen, tunnustaminen, uuvuttaa lisää. Onhan tässä taas ollut… Mutta jo pienet – minulle poikkeukselliset – päikkärit tasoittivat. Pitäisi osata useammin yrittää unosia.
Tänään kaupungilla, kirjakaupassa, haudalla, viranomaisasioissa, vielä äidin mentyä asioitaan hoitamassa, myös vaihteeksi apteekissa sekä kaduilla hulppeasta lämmöstä ja auringosta nauttiessa hoksasin, että minulla on jäänyt tänä vuonna kuvailematta kaunista kotikaupunkia: mistäs kuvat ensi vuoden ”Oulu kuvissa” -kalenteriin? – vai olenko jo alitajuisesti hautaamassa koko pian viisi vuotta täyttävää Muistikuvia-firmaani. En ole tehnyt koko tänä vuonna elettäkään hankkiakseni kuvauskeikkoja tai saadakseni kuviani myytyä. Siis kovin laiskaa on duunaaminen kuvaussaralla ollut. Olisiko tämä jo eläköitymisen ennakointia?
Entäs jos tekisin kalenterin Oulun kaupunkialueella olevien latujen varsilta? 🙂 Latujahan on tullut – tänäänkin – kierretyksi ja hiihdellyksi. Ja jokunen kuvakin hiihtopäivinä otetuksi. Ehkei sittenkään. Vaikea kuvitella, että löytyisi markkinarakoa moiselle. Olisiko tämä vuorotteluvapaavuosi valokuvauksesta? – Ehkäpä. Tai ehkäpä D-vitamiini ja kevät saavat taas kulkemaan Canonin kanssa Oulun rannoilla ja kauniita kaupunkinäkymiä linssin läpi tutkiskellen.
Kaksi vuotta sitten käytin yhden aamupäivän koronan kurittamaa tai paremmin koronan välttelyyn pyrkivää kaupunkia kuvaillen. Tuntuu, että tästä on ihan mahdottoman kauan. Toukokuussa 2020 oli vielä hiljaisempaa. Kuinka kaikki, kaikki, onkaan muuttunut.
Huomenna voisi mennä metsään – hakea pajunoksia. On niiden aika.