Virpiniemessä
Tänään vihdoin hiihtämään Virpiniemeen. Edellisestä kerrasta siellä – nimenomaan hiihtämässä – on noin 33 vuotta tai 35. Kauan kuitenkin. Ihan hirmu paljon muistoja tulvahti lapsuuden Virppari-päivistä.
Kun oikein mietin, niin on vähän sellainen ´mutu´, että kodin ja sen pihapiirin, Nurmijärven kesämökin sekä koulun lisäksi minulla on selkeitä muistoja eniten nimenomaan Virpiniemestä. Siellä käytiin usein. Silloin käynnit olivat niin mukavia ja kauniita talvisia päiviä, että ovat ehkä siksi säilyneet muistoissa. Olen aiemminkin muistellut Virpiniemi-kokemuksia, ja kaveria, jonka siellä sain.
Hyppyrimonttuun ei saa näköjään enää laskea, mutta pentuna se oli just parasta! Ja uskokaa pois, olenpa (ainakin) kerran joskus 1970-luvun vaihteessa, tuolloin laskettelun vastikään aloittaneena ja uudet punaiset Titan-merkkiset sukset ja Le Drappeur-monot saaneena, harjoitellut kanttauskäännöksiä tuossa montun reunalla. Tulipahan tehtyä melkoinen lihaskuntotreeni kun muutamankaan kerran tamppasi mäkimontusta ylös!
Eihän minu
lla tänään ollut erityisen selkeää käsitystä, minkä reitin valitsisin tai miten päin (yksisuuntaiset) perinteisen ladut tulisi kiertää, joten lähdinpähän vain matkaan – tavoitteena hiihdellä kymppi. Oli hyvät ladut, viitoitus ei niinkään. Mutta eipä minua haitannut vaikka muutaman lenkin kiersin parikin kertaa. 😀
Siellä ei aamusella ollut paljon ketään muita, mutta lämmintä ja aurinkoista oli. Hyvälle tuntui.
Kodin sisustusta
Tänään muistin ottaa kuvat viime viikolla puheena olleista yuccapalmuista. On ehkä vaikea ymmärtää, kuinka paljon puuhaa, allergiaoireita, siivoamista ja aikaa noiden muutaman puun paikalleen saamisessa syntyi ja kului. Mutta olen nyt aika tyytyväinen. Kukka-altaista (myös kuvasta oikealle on tuollainen toinen iso) otin pois kaksi isoa kituvaa kasvia (pallojalkapalmu? ja joku iso limoviikuna?), jotka yritän saada takaisin kukoistukseen. Ne on nyt elvytyshoidossa kodinhoitohuoneessa. Kaiken mullan, soran ja kivien kanssa touhutessa kului parikin iltaa. Mutta nyt.
Pieni taloyhteisöni on nyt keittiössä. Ne eivät enää ole kynttilälyhtyjä, vaan ihan muuten vaan olemassa… Piazzan olen tehnyt, puistomainen nurmikkokin on talojen ympärillä ja katuvaloina lyhtytolpat. Puiston puina on milloin mitäkin yrttejä, nyt basilika-puntti ja kuivatut veriappelsiinin siivut markkeeraavat jotain kukkaistutuksia.
Ehkä siirrän talot kesän tullen noiden palmujen huudeille, ehkä? Tai vien ne mökille. Niin tai näin, tykkään kyllä niistä. Tällaista hupaa tämä suhteellisen runsas kotoilu saa aikaiseski. Mutta kotonahan on hyvä.
Tahtoo tuollaisen yucca-palmusetin. Talosto on hieno, itsellä tekeillä sci-fi-maisema.. .
Yuccapalmujen kanssa kyllä kestää vielä tovin, että voi olla niiden ”alla”, mutta palmu”maisemassa” sentään voi jo nyt nauttia olosta. Pitäisiköhän iltasella laittaa rantareggae soimaan, tehdä ananasmaljat tai pinacoladat ja laittaa niihin paperivarjo. 😀
´Talosto´ onkin hyvä sana. Sci-fi? Vau!
Tuollahan sitä kuuskööt luvulla todellakin pujoteltiin noilla hyppyrimäen reunuksilla, – yksi hujaus ja sitten taas tampaten ylös. Vuonna -71 maaliskuussa oltiin kavereiden kanssa laskettelemassa ”off- pisteellä” tuolla metsikössä takavasemmalla hyppyrimäestä ja niinhän siinä kävi, että horjahdin erään hypyn päätteeksi, enkä ehtinyt väistää edessä ollutta mäntyä, sillä seurauksella, että oikea reisiluu meni katki-poikki:(Sääli, etten vielä noihin aikoihin omistanut kameraa, nyt olisi mukava katsella tuon ajan laskettelumuotia; Kneisseleitä, Blizzardeja, Sturzhahneja, Humaniceja sun muita . . Sekin harmittaa kun annoin vaihdossa joskus seiskööt luvun puolivälissä wanhat nahkaiset Humanicit pois. No, silloinhan nämä muoviset räikeän väriset monot tekivät juuri tuloaan ja olivat olevinaan niiiin IN:)
Sinäkin siellä! Off-pisteet olen kokenut vain Saariselällä ja onneksi ilman tuollaisia seuraamuksia kuin sulla.
Blizzardit ja fosfori-limepipo oli minulla. Ja Koflachit! Ne ei ollut keltaiset eikä oranssit, vaan sini-punaiset. Ihan uniikit. 🙂
PS: Olin muuten aikoinaan minäkin katsomassa, kun Kankkos- Veikko ja Halos- Niilo hyppäsivät Virpiskässä. Vaihdoin jopa sanan- pari tuolloin, -tyyliin ”hyvä Veikko”, tai sinne päin, muistaakseni vastasikin jotain, jäihän se pienen pojan mieleen, kun oman idolinsa näki ilmielävänä. Olin ehkä 9, tai 10v. Taisi muuten Virpiniemen mäkiennätys noihin aikoihin olla 37 meetriä, tai jotain . .
Ettei vaan ois oltu yhtä aikaa Kankkos-Veikkoa fanittamassa! Minä en kyllä uskaltanut mitään sanoa…