Kaunispäällä tänään ja kauan sitten

Urheilija ei tervettä päivää …

Sataa lunta. Sataa tiheästi, sataa pientä, tuiskunkaltaista kuivaa, kaiken peittävää pakkaslunta. On satanut jo monta tuntia. Tälläista oli säätiedotuksessakin uhkailtu, joten oli hyvä lähteä heti aamusta ulkoilemaan.

Pehtoori vaihteeksi pihan raivaukseen (se kun on tällä mökkilomalla ollut ihan vain hänen to-do-listallaan) ja myös valmistelemaan huomista etelään lähtöä. Minulla tavoitteena Kaunispään huiputus suksilla. Aika vähän olen tiukkoja ylämäkiä (pl. eilinen Iisakkipäälle nousu) harrastellut yleensäkään ja tällä lomalla erityisesti; oikea käteni, olkapääni, hartiani ovat olleet lähinnä vain rytmittäjänä ja tasapainottaja hiihtäessä, ei paljon tasatyöntöjä alamäkeen tai nousua avittavaa lykkimistä niillä ole tehty. Mutta nyt sitten ajattelin, että viimeisenä päivänä voisin riskeereta. 🙂 (Tiedän: ei kovin suuria nämä minun juttuni.)

Kaiken kaikkiaan hiihtäminenhän on ollut hyväksi olkapäälleni ja ”määrittämättömille rintakivuille”. Pieni, ponnistusta vaatimaton, kovin korkealle nousematon, toistuva liike on ikäänkuin ”avannut” kivulloista oikeaa puoltani. Lääkäri puhui jopa kuntoutuksesta. Aika vähän särkylääkettä olen tarvinnut. Ennen tänne tuloa osteopaatin käsittelyt ja fysiatrin antamat muutamat kortisonipiikit, täällä kylmägeelipaketti saunassa ja muutenkin, sekä nivelgeeliä toistuvasti – ja voila! Olen melkein unohtanut koko säryn.

Ja torstainapa sitten kuulen, missä jamassa yläkroppa on, mitä kaikkea ongelmallista siellä näkyykään, kun magneettipömpeliin joudun heti aamusta sulahtamaan. Viimeksi kun täältä lähdettiin, oli silloinkin huoli terveydestä: mammografia (rintasyöpäepäilyn vuoksi) ja mahalaukun tähystys (”varmuuden vuoksi” sanoi lääkäri) odottivat Oulussa. Toki myös tyttärenä ja mummina oli palattava Ouluun. Tällä kertaa ne eivät ole syynä huomiselle etelään lähtemiselle.

Nyt on oltu jo reilu kaksi viikkoa, eikä olisi mitään vaikeuksia olla vielä vaikka viikko. Ei mitään vaikeuksia. Pienet, suuret päivät täällä kaikesta irti  – melkein. Ja nyt on kuitenkin lohdullinen, aika varma olo, että pian taas tänne palataan.

Huipulle ja alas

Kaunispään huipulle olen noussut autolla, linja-autolla, maastopyörällä, läskipyörällä, hiihtohissillä (tuhansia kertoja!), kävellen, patikoiden, hangessa tarpoen, mutta en (kai) koskaan ennen murtsikoilla. Alaspäin olen tullut niilläkin, mutten itse kavunnut ylös. Tänään sen tein.

Olosuhteet eivät olleet parhaat mahdolliset. Juuri kun aloin olla huipulla, nousi sumu, joka vei näkyvyyden melkein nollaan.

Onneksi alaspäin lähdettyäni, noin puolen kilometrin jälkeen, sumu jäi tunturin laelle ja alhaalla oli jo parempi näkyvyys. Ja lopultakin, hyvä olo jäi tästä lenkistä.

Aikoja sitten

Olen käynyt Kaunispään huipulla ensimmäisen kerran kevättalvella 1965 (tai 1966). Tarkoittaa, että olen näillä huudeilla kulkenut jo pian 60 vuotta!

Menneestä välähdyksiä. Kaunispään ensimmäisestä reissusta, ja laskusta alas yhdessä tätini kanssa, on kaitafilmin pätkä olemassa. Siitä otin muutaman screen shotin iloksenne. Toivottavasti iloksi. Tuosta on siis yli puolivuosisataa aikaa.

Huom. (inhoamani 🙂 ) rusetit tyylikkäässä rinne/hiihto-lookissani!! Lisäksi Ray-banit vai sittenkin vain ihan lasten aurinkolasit =) ja skottiruutuinen kypärälakki, ja hanskat sävysävyyn. Se oli silloin.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.