On tasan kaksi kuukautta äidin lähdöstä.
Moni asia on muuttunut, mutta minä en vielä ihan ole siihen tottunut.
Edelleen käy monta kertaa niin, että otan kuvan/kuvia mökillä tai lapsista tai kauniista auringonpaisteesta kaupungilla, nimenomaan sillä ajatuksella, että näytänpä sitten äidille. Mökillä otin pitkän videopätkän mökin pihapiiristä, kuten olen melkein aina viimeisen parin, kolmen vuoden aikana tehnyt, ihan vaan, että voin sitten näyttää äidille; hän kun kuitenkin aina halusi pihapiirissä ”edes kuvissa käydä”. Viime mökkireissulla kesti tovin, että hoksasin, eipä nyt enää ole näistä videoklipeistä iloa.
Kerran olen kauppareissulla ajanut meidän lähimarketin ohi, melkein Vuoksin (äidin hoivakodin) pihaan asti, ennen kuin havahduin olevani menossa väärään paikkaan.
Tänään ajattelin kylvää vehnän oraita ja rairuohoa, luonnollisesti etsin valmiiksi myös koristelautasen, johon aina äidille pääsiäisruohot kylvin.
Yhden kerran olen kirjoittanut omaa asiaani koskevaan lomakkeeseen (magneettikuvaan mennessäni) äidin sotu-tunnuksen. Sen olen viimeisen vuoden aikana kirjoittanutkin monia, monia kertoja enemmän kuin omaani, joten automaattitoiminto ei ole ihme.
Äidin mentyä käyn haudalla paljon harvemmin kuin silloin kun isä oli kuollut. Silloin minulla oli koko edessä olevan talven (isä kuoli lokakuussa) kummallinen pakkomielle käydä niin usein, ettei kynttilä lyhdyssä ehdi sammua. Ja iskälle mulla oli silloin paljon juteltavaa. Hänen lähtönsä oli niin yhtäkkinen, että ehkä senkin vuoksi minun oli käytävä asia hautausmaalla kulkien todentamassa. Olenkohan nyt kahden kuukauden aikana käynyt neljä tai viisi kertaa – nyt suru on erilainen.
En enää itkeskele, paljoakaan. Kaikkein pahin ikävä ja itku oli kun olimme tyhjentämässä äidin hoivakodin huonetta. Silloin siellä toisaalta tyhjyys ja toisaalta läsnäolo liikuttivat niin, että oli vaikea tehdä mitään. Näin siitä huolimatta, että juuri siellä olin surutyötä tehnyt ja hyvästejä jättänyt jo pitkin syksyä.
Aikaa tuntuu nyt olevan enemmän, iltapäivisin pitää välillä oikein miettiä, mitähän tekisi. Puhelimesta en enää koko ajan huolehdi, saattaa mennä useampi tunti, etten edes tiedä, missä se on. Eikä puhelimen soitto enää säikähdytä, ei arveluta, ei vaadi vastaamaan.
Jos-sanojen määrä on vähän vähentynyt suunniteltaessa jotain tulevaa. Tuntuu, että voi lähteä liikkeelle.
Näitäkin mietin kun olin hiihtämässä.
Kuva ei selfie. 🙂 Minä en koskaan ole noin tyylikäs kuin äiti oli hiihtäessäänkin.
Kaunis kirjoitus. Kuvaat tuntoja, joihin moni läheisensä menettänyt voi varmasti samaistua. Kestää hetki huomata, mitä kaikkea yhteistä onkaan ikävä.
Muistot ja menneet vaiheet tulevat mieleen aaltoina, ikävänä, joka on hyvin monenlaista. Ainakaan nyt minun ikäväni ei ole kipeä, eikä raastava. Se on aika lailla levollinen, hyväksyvä, helpottavakin. Mutta se on.
Näin vanhemmiten alkaa vasta oikein ymmärtää (olen kohta 77 v. ) kuinka todella tärkeä rooli äidillä on ihmisen elämässä .Oma äitini kuoli 27 vuotta sitten, vieläkin muistan hänet jokaikinen päivä jollain tapaa. Siinä tulee miettineeksi myös omaa äidinrooliaan, että minkälaisen muiston olen jättävä omille pojilleni. Sinulla on ollut hieno tilanne, vaikkakin raskas, että olet saanut olla hänen lähellään myös viimeiset ajat, tehdä luopumistyötä pidemmän aikaa. Valoa ja kesän iloa kohti !
Kyllä se taitaa juuri noin olla: äideillä on tärkeä ja iso rooli elämässä. Myös vaikka välimatkaa kilometreinä tai sanoina tai tapaamisina olisi paljon. Luulen, että ikävän ja luopumisen luonne määräytyy myös sen mukaan, missä iässä itse ja läheinen on, kun kuolema kohtaa. Ja sillä, tuleeko suru yllättäen vai onko se kulkenut rinnalla jo paljon ennen kuin on eron aika.
Tyttären kanssa me onkin puhuttu viimeisen vuoden, parin aikana, aika paljon äiti-tytär-suhteesta, – juuri tuosta millaisen muiston jättää. Ja siitäkin, millainen se suhde on nyt. Ja kesän iloa kohti mennään! Kauniita aurinkoisia päiviä, terveyttä ja rauhaa sinulle.
Uskaltaisin olla kanssasi eri mieltä tuosta, ettet olisi noin tyylikkäänä suksimassa. Nykyajan naiset kun eivät lähde (edes) ladulle, etteikö olisi vimosen päälle tekstiilit sun muut vermeet ja mahdollisesti vielä suksetkin sävy- sävyyn vaatteisiin:)
Olen kyllä hoksannut että tyylitaitureita on ladulla. Mutta että ladulla hame päällä ja avopäin! Äiti tosin perusteli tuota hametta, että hänellä ei tuolloin edes ollut hiihtohousuja ja että oli käymässä Särkisalossa vaikka kotipaikka tuolloin on Tavastilassa, joten siksikin …
Ja kyllä, on minullakin mustat housut ja valkoinen anorakki, ja monot ja sukset ovat pääosin musta-valkoiset. 😀