Saimme aurinkoisen maanantaiaamupäivän. Ei kotimatkaa. Ei mitään tekemistä. Tai noh… mutta.
Kun se kerran paistoi jo aamusta, lähdin autolla kohti Saariselän keskustaa, latujen ”lähtöpaikkaa”.
Tarkkaan olin latukarttoja tutkiskellut, korkeuskäyriä tuijotellut, latuvaihtoehtoja pohdiskellut. Ja kyllä! Kapuaisin Iisakkipäälle ja sitten Vahtamapäältä kohti Hirvaskurua lasketellen. Ei kiirettä, tulee hyvä, napakka lenkki. Kiirettä ei ollut, mutta napakkuudesta oli vähän tingittävä, kun heti alkukilometreillä tein pienehkön turhan kierrroksen, mutta so what!
Puurajan yläpuolelle noustessa alkoi näkyä Kiilopään profiili. Hiihtäjiä aamupäivällä vielä kovin vähän, vaikka sää ja keli mitä parhaimmat: plusmiinusnolla ja lounatuuli, aurinkoa koko taivaankansi täynnä.
Maanantai. Muistin, että on maanantai. Se teki iloiseksi ja entistä kiitollisemmaksi. Jatkoin nousua… Alamäen alkaessa, leppeän laskun avautuessa eteen, hymyilin (ja hiljaa mielessäni hihkuin!). Wuhuu.
Mökille palautuessani aioin vielä samalla ”vauhdilla” imuroida, mutta Pehtooripa oli jo ehtinyt ennen kuin oli omalle lenkilleen lähtenyt. En pahoitellut. Tässä tilanteensa olin tyytyväinen, että jo olin aamulla tehnyt lettutaikinan jääkaappiin tekeytymään: siispä ei muuta kuin paistamaan lettuja. Niistä oli tälle päivälle jälkkäriksi, huomiseksi suolaisilla täytettäviksi ja juustolla kuorutettuna pääruoaksi.. Ja sitten tulikin pysähdys: taas tietoisuus kaikesta!
Täytyy sanoa että kademieli on…
Ymmärrän.
Kateutta en yritä aiheuttaa, enemmänkin kertoa kuinka Lappi tekee hyvää. Ja jakaa ulkona liikkumisten tuomaa iloa – se kantaa.