Enhän minä tänäänkään muualle kuin ladulle…
Sitten kaikenlaista valmistelua, ajatuksia, keskusteluja. Aikuinen tytär täällä tänään on ollut tärkeä juttu.
Ja tämä. Tämä.
Niitä näitä
Enhän minä tänäänkään muualle kuin ladulle…
Sitten kaikenlaista valmistelua, ajatuksia, keskusteluja. Aikuinen tytär täällä tänään on ollut tärkeä juttu.
Ja tämä. Tämä.
Tämä soi vuosi sitten äitini siunaustilaisuudessa. Kylläpä aika menee nopeasti.
Se on niin kaunis, Bachin Air. Se helpottaa. Vuoden päästä minäkin kuuntelen sitä varmasti eri lailla. Tänäänkin se auttoi saattomatkalla…
Voimia päivään! Meillä oli eilen itkupäivä, Muistotilaisuudessa kyllä jo naurupäiväkin.
Hautajaiset ovat hyvä riitti. Aattelen, että niiden myötä ja jälkeen elämä – hetkeksi keskeydyttyään – taas jatkuu, äiti elää nyt enää vain muistoissa, mutta hän on kuitenkin meissä, osana meitä.
Sepä juuri. Jokainen meistä jättää jälkiä ympärilleen. Eilisissä hautajaisissa moni innostui spontaanisti muistelemaan. Näissä muisteluissa konkretisoitui se, miten sama ihminen on jokaiselle omanlaisensa, persoona eri kulmista katsottuna. Ja kun ihminen lähtee, mukana lähtee paljon omaakin historiaa. Muisto vain jää.
Aina jonkun lähtiessä, havahtuu siihen, kuinka kuolema on kertakaikkinen: elämä loppuu, sitä läheistä ei enää ole. On vain muistot. Ja todellakin, ne muistot ja yhteiset elämänvaiheet ovat jokaisella erilaiset.