Johdatus asiaan…
Lainaus postauksestani syksyllä 2010:
Muistan – lämmöllä – tapauksen kuuden vuoden takaa, jolloin isäni kuoli (perjantain vastaisena yönä, jolloin olimme, juuri silloin, New Yorkissa – vanhempieni antamalla väitöslahjalomalla). Heti viikonlopun ja reissun jälkeen menin töihin, esimies olisi minut välittömästi lähettänyt kotiin, mutta sanoin, että parempi olla töissä, – pysyn kasassa ja voin töistäkin hoidella hautajaisjärjestelyjä. Kuitenkin yhtenä iltapäivänänä suru vaan hulmahti, tuli kuin tulva, ja juuri kun jotensakin lohduttomasti huoneessani itkin, sattui esimies tulemaan ja huomasi surkean olemukseni, sanoi: ”Nyt mennään, kuule, vanhalle puolelle (siis vähän syrjään) kahville ja syödään pullaa. Pulla auttaa.” Pullasta viis, mutta oli niin lohduttavaa kun joku huolehti.
Osanotto suruun pullalla, viesteillä, surukukilla, kommenteilla, sanoilla, halauksilla, hienovaraisella myötäelämisellä tuntuvat hyvälle. Kiitos niistä kaikista.
Kun isän kuoltua tulimme New Yorkista kotiin lokakuisena, loskaisena lauantaiaamupäivänä, pitkän lennon, valvotun yön jälkeen, oli meidän kotiovella useampi kukkapaketti ulko-oven kahvassa roikkumassa. Seuraavina päiviä surukukkia ja adresseja tippui monia lisää.
En ollut siihen mennessä joutunut aiemmin kohtaamaan niin läheisen menettämistä, enkä tainnut tietää osanottokukista mitään. Muistan vain, että silloin lauantaiaamuna kukkapaketit nähdessäni melkein huusin perheelle: ”Mitä ihmettä!! Mun iskä on kuollu, ja ihmiset lähettää mulle siitä hyvästä onnittelukukkia!” Kun sitten toivuttuani katselin valkoisia kukkakimppuja kotimme pöydillä, ne alkoivatkin tuntua lohduttavilta.
Isä kuoli vähän kuin ”kesken kaiken”, isän tunsivat ”kaikki” ja parissa päivässä ”kaikki” tuntuivat myös tietävän isän lähdöstä, joten osanottoa tuli sellaisiltakin ihmisiltä, joita hädin tuskin tunsin. Moni suruvalitteluja esittänyt olikin ehkä enemmän Pehtoorille kuin minulle tuttuja. Äidin lähtö on ollut niin erilainen; on ollut paljon, paljon vähemmän ihmisiä, joita se koskettaa ja joille tieto ei ole vielä kulkeutunut, hiljalleen on suru-uutista kerrottu. Hiljaiset hautajaiset vietämme, eikä kutsuja niihin olla lähettelemässä.
Tänään olen – taas – penkonut vanhoja papereita, kuvia ja karttoja, kirjoitellut puhtaaksi ”haastatteluja”, joita äidin kanssa puolenkymmentä vuotta sitten tein. Sellaista lempeää surutyötä olen tehnyt.
