Jälkeenpäin

Eräässä luovan kirjoittamisen oppaassa neuvottiin:

”kun kirjoitat paikasta tai tilanteesta, älä kerro mitä siellä on, vaan millaista siellä on”. 

Täällä on tänään ollut verkkaista, rauhallista, on tuntunut siltä, että olen kuin hidastetussa filmissä. Herääminen hyvin varhaiseen aamuun hyvin hitaasti, väsyneenä, mutta silti merkillisen levollisena.

Päivän olen kulkenut hajamielisenä, ajatuksissa, omassa maailmassani. Olen kirjoittanut paljon, kirjoittanut käsin, mikä on sopinut tähän pysähtyneeseen tunnelmaan.

Vaikka kävely olisi ollut meditatiivisempaa kuin hiihto, en malttanut pysyä pois ladulta, kun nyt oli jo reilun (”pakko”)tauotus takana. Ulkona hidastus oli pois päältä; olipa lentävä keli, leppeä pakkanen, harmaa päivä ja hyvä hiihdellä.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Tässä jokunen viikko sitten kuuntelin Aila Meriluodon omaelämäkerran (lapsuus ”Mekko meni taululle”) ja muistin häneltä vain yhden runon. Sen olin teinivuosina jostain syystä [ehkä silloin kun kaverini poikaystävä kuoli moottoripyöräonnettomuudessa] jostain poiminut ”runokirjaani”, joka oli sen aikainen muistikirja/päiväkirja. Siellä on Edith Södergrania, Pentti Saarikoskea, Pertti Niemisen kokoamia tankoja ja haikuja, ja niin tärkeä Jevgeni Jevtusenkon runo ja paljon muita.

Ja Aila Meriluodon ”Jälkeenpäin”. Ja juuri nyt, tänään: tällaista täällä on.

Jälkeenpäin

Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
– ja niitä on täynnä maa.

On viileä ilta,
eräs päivä on mennyt,
on painunut metsien taa.

Ei mikään voi kuolla,
ei kukat, ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi.

Ohi polku vain kulkee
ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi.

Ja rakkaus, hetki,
vain silmistä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.

Ja puristus kätten,
tosi eilen, tänään
unen lailla lauennut lie.

Ei mikään kuollut,
et sinä, en minä,
ei tuokio rakkauden.

Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä.
Jäi hymyily surullinen.

              (Aila Meriluoto)