Joskus, aika usein, olen perustellut tätä blogin päivittäistä ylläpitoa sillä, että oli tarpeen luopua omista, yksityisistä, syväluotaavista, turhan paljon vatvovista päiväkirjoista. Että julkistamalla päivieni kulun, kirjaamalla omat tuntoni näkyville, herättämällä huomaamaan hyvät hetkeni en anna synkistelylle mahdollisuutta. Ja tämähän on toiminut!
Voiko elämässä olla mikään kovin paljon pielessä jos aamuyhdeksältä on kirjastossa kirjoista innostuneen kolmivuotiaan kanssa – humputtelemassa! Että pienen(kin) mielestä on juhlaa olla kirjojen keskellä, valita mieluisia kirjoja, monia mieluisia, istahtaa lukemaan, olla rauhassa. [Kirjaimellisesti rauhassa: henkilökuntakin tulee paikalle vasta klo 10, eikä paikalla ollut kuin yksi aikuisten puolella. Turvaväleistäkään ei siis huolta. Aamut on hyviä näinä aikona.] Siellä me istuimme sylikkäin lukemassa, katselemassa katossa roikkuvia koiramäkeläisiä. Elämä on.
Lisää iloa ja eloa päivään tuli kun hain – joukkoon mukaan – Apsun eskarista iltapäivän aluksi. Kuusivuotiaalla on jo tietyt välttelemisen hetkensä [”ei tartte tulla sisältä hakeen”, ”osaan kyllä”, ”miksi lainasitte mulle nämä kirjat” (joita kuitenkin luki pitkät tovit)].
Ja sitten ilo, kun meillä olikin temppuratailun jälkeen pieni hetki aikaa leipoa. Äkkiä resepti Valion sivuilta, ja muffinsit tekeille: kevytkerma vaihtui kinuskikermaksi. Apsu oli Kenwoodin käyttäjänä ihan ylivertainen, Eevis prosessin ylitarkastajana lahjomaton (oli maistettava taikinaa jatkuvasti). Ja valmiina muffinsit saivat varauksettomia kehuja kaikilta asianosaisilta.
No niin, oliko tässä päivässä joku murhe? – Oli siinä, iso murhe, mutta eipä nyt siitä enempää. Päivä kerrallaan.
Pieniä, hyviä hetkiä. Tai oikeastaan aika isoja ❤️
Kyllä. Juuri niitä. Ja niin tarpeeseen.