Tänään on kansallinen isovanhempien päivä. Sitä on kuulemma vietetty vuodesta 1985 lähtien aina lokakuun kolmantena lauantaina. Enpä ole hoksannut, kuullut, lukenut siitä aiemmin.
Itselläni on ollut hyvin vähäinen kokemus omista isovanhemmistani, suunnilleen kerran vuodessa heidät tapasin. Perniön papan vähän useammin; minulla on aika tarkkoja muistoja hänen kanssaan vietetyistä hetkistä. Toinen pappani kuoli paljon ennen syntymääni, ja molemmista mummoistani on hyvin etäinen kuva. En muista koskaan jutelleeni heidän kanssaan, saatikka, että olisin istunut sylissä, pitänyt kädestä, leikkinyt, jutellut, lähettänyt kortteja tai mitenkään muutenkaan olisin ollut välittömässä kontaktissa. Olin vain ”läsnä” samassa tilassa. Hämärästi muistan, että Perniön mummon pitsisessä kamarissa sain leikkiä ja Tavastilan mummon kanssa (ehkä) olin keräämässä munia kanalasta joskus 5 – 6 -vuotiaana.
Olin 10-vuotias kun Perniön mummu, 13-vuotias kun Tavastilan mummu ja 16-vuotias kun Perniön pappa kuolivat. Matkaa isovanhempieni luokse oli 600 – 700 kilometriä, joten mummuloissa ei piipahdeltu, saatikka, että olisi vietetty kesälomaviikkoa/viikkoja maalla mummulassa kuten teki niin moni ikäpolveni lapsi (esim. Pehtoori), joilla oli sekä äiti että isä töissä.
Meidän muksuille kaikki neljä isovanhempaa ovat olleet – enemmän tai vähemmän – läsnä. Varsinkin Jäälin mummulassa olivat leikki-ikäisinä aika useinkin (että minä pääsin arkistomatkoille arkena tai lasten sairastettua, toipilaspäivinä, jolloin muksut eivät saaneet mennä päiväkotiin, piti olla kuumeeton päivä välissä ja itse oli jo päästävä töihin) ja äitini Töllillä (siirtolapuutarham
ökki) muutamana kesänä ala-asteikäisinä viikonloppuja, että saatiin Pehtoorin kanssa kutsua ystäviä kylään tai käydä juhlissa. Isälläni oli tapana, hyvin satunnaisesti, odottamatta tupsahtaa karkki- ja videokasettikassin kanssa käymään. Ja me käytiin porukalla iskän mökillä Iissä. Edelleen hyvin satunnaisesti. Mutta kuitenkin.
Minun mumminelämäni on kestänyt jo yli kuusi vuotta, tuplamummius melkein kolme vuotta. Olen halunnut ja saanut olla mummina läsnä aika paljon. Tänäänkin. Olivat isänsä kanssa syömässä, ja samalla suunniteltiin syyslomaviikon tekemisiä, kutiteltiin, herkuteltiin, juteltiin, ehdittiin etsiä värityskuvia netistä ja lukea vähän kirjaakin. Mumminelämä on hyvää ja pienet rakkaita. Että meillä on heidät ja että on mahdollisuus olla heidän elämässään, on hyvin merkityksellistä.
Tärkeä rooli sinulla ❤️ Omilla lapsillani isovanhemmat ovat kaukana, mutta silti läsnä elämässä. Vuonna 2015 elettiin kahden paikkakunnan elämää ja vuoteen sattui monta hankalaa asiaa. Äitini hyppäsi aika monta kertaa vuoden aikana junaan ja tuli avuksi, kun lapsi oli sairas tai muuten sattui ja tapahtui. Siitä ja monesta muusta olen ikuisesti kiitollinen. Molemmat isovanhemmat alkavat olla jo iäkkäitä ja suunta käy yhä useammin täältä sinne päin. Syyslomalla taas lähdetään.
Mummeilu on iso ilo elämässäni. Olen yrittänyt, saanut, voinut olla ja ”joutunutkin” olemaan muksujen kanssa aika paljon: välimatkat ”kolmen kodin” kuten Apsu sanoo, välillä eivät ole pitkiä, eikä lapsenlasten vanhempien ero ole estänyt pienten mummilaeloa ja -oloa (päinvastoin), eivätkä edes yliopistolehtorin kiireet ole olleet estämässä lasten kanssa olemista.
Voin kuvitella kuinka tärkeää sinulle – ja äidillesikin – oli varsinkin ja juuri tuona sattumusten vuonna, että hän tuli avuksi. Ja lapsille mummulareissut ovat varmasti ilo, kun mummut ja papat eivät ole ”vieraita”, kun ovat elämässä mukana koko ajan.