Meillä oli äsken rapukestit. Kahden hengen vaatimattomattomat katkarapukekkerit. Lopulta oikeinkin maukkaat ja mukavat. Ei ´Helan går´, eivätkä mitkään muutkaan ryyppylaulut raikaneet, ei ollut saksiniekkoja, ei övereitä kattauksia, mutta sentään paahtoleivän ja tillin tuoksua, ravun makua ja kylläiseksi asti syötävää (lämmin ruokaosuus oli hauki-lohimurekepihvit suoraan Kauppahallin tiskistä kotiin lämmitettäväksi tuotuna).
Ja ohessa oikeinkin hyvä, suht edullinen soave. Otto sopi tähän oivallisesti, varmaan moneen muuhunkin. Selkeä, puhdas, sopivan hapokas, makuakin siinä oli, ei ehkä hedelmäisyyttä, mutta enpä sitä rapujen kanssa kaivannutkaan. Suositus italialaisen keittiön perinteisille herkuille: tonnikala- tai katkapasta tykkäisivät varmastikin tämän seurasta.
Pienimuotoiset kekkerit eivät olleet tämän päivän suunnitelmissa; ”pitkän aikavälin kalenterissa” oli jotain ihan muuta. Pienten kanssa oli tarkoitus viettää iltapäivää ja sitten ehkä vielä Kontinkankaalle, mutta eihän se nyt niin mennyt, eikä mene huominenkaan kuten oli suunniteltu. Viime hetken muutoksia moneen suuntaan, mutta hyvinhän kaikki sitten kuitenkin. Näin vanhennettuani ja vapaaherrattarena elellessäni olen oppinut hieman työminääni joustavammaksi, edes hiukan sietämään aikataulujen muutoksia – miten se menikään ”oppia ikä kaikki”.
Niinpä meillä oli sitten Pehtoorin kanssa iltapäivällä aikaa käydä toistamiseen, sateen toviksi tauotessa, Kansainvälisillä markkinoilla: kimpale kaksivuotiasta parmesaania, pienille kirjat, pretzeleitä ja torilta kanttarelleja sekä TATTEJA!!!, Kauppahallin kalakaupasta tälle ja huomiselle päivälle hyvää. Vielä kirjastosta muutama kirja ja sitten oli syksyiseltä vaikuttavan viikonlopun huvitukset hankittuna.
Tänään taas tuli todettua, että vaikka maailmalla tapahtuvat kauheudet (nyt Taleban!), luonnon katastrofit ja kotimaasta monet hätkähdyttävät uutiset sattuvat, välillä ahdistavat, niin niiltä voi sulkea silmänsä tai ainakin niitä voi yrittää häivyttää näkökentästä, yksinkertaisesti tauottaa uutisten lukemista, suojella itseään. Itsekkäästikö? – ei, en sittenkään hyväksy syyttelemään siitä itseäni. Sen sijaan naapurustosta, ystävistä tai lähipiiristä kuultavat ikävät uutiset satuttavat – eikä niiltä voi, eikä edes halua, sulkea korviaan, ei halua olla ajattelematta, kokematta, myötäelämättä. Yhtä aikaa on taas paljon. Minusta ei ole kantamaan maailmantuskaa, mutta lähellä oleva koskettaa.
Taas kirjoituksesi osui kohdalleen omien mietteiden kanssa. Eilen minua kosketti eräs tapahtuma ja se on nyt mielessäni lähes koko ajan. Pohdin, mitä nyt? Miten asia etenee? Onko vielä jotain muuta tulossa?
Afganistanissa ja muualla on kaikkea, mutta pakko olla tässäkin armolinen itselleen ja keskityttävä tähän lähelle. Kerättävä ehkä hieman voimaa jos… Niin, mitä, en tiedä.
Yritän pitää nyt mielessäni, että jokainen positiivinen tai edes ihan tavallinen arkinen hyvä asia on tärkeintä juuri nyt.
Arki onkin oikeastaan parempaa kuin juhla, ainakin pidemmän päälle. Jokainen aamu on ilo, lupaus hyvästä. Eihän se lupaus aina pidä, mutta on hyvä antaa itsensä nauttia hetkistä. Päivä kerrallaan, yritetään elää omalla tavallamme hyvin, siten teemme hyvää myös lähelle, joskus vähän kauemmaskin.