Anni Blomqvist, Tie Myrskyluodolle Välillä etsin luettavaa/kuunneltavaa klassikkojen joukosta, nimenomaan ”lukemattomia” klassikoita. Myrskyluodon Maijan tarinoita en ole koskaan aiemmin lukenut, mutta nyt on sarjan ensimmäinen koettu. Ja kyllä, kyllä minä tykkäsin. |
| Leila Tuure, Peiliinkatsoja Näitä 1900-luvun alun naisten elämästä kertovia ”piiasta kauppiaaksi” tai talontytöstä koulutuksen kautta korkeaan sosio-ekonomiseen asemaan päässeistä naisista on aika paljon historiallisia romaaneja. Monia kymmeniä niitä olen lukenut. Tämäkin oli sellainen. Eikä sarjassaan ihan tavallinen tarina. Pidin erityisesti tavasta, jolla kirjailia saa Lyylin ajatukset ja ”kasvun” tuntumaan hyvinkin todenmukaiselta. Miten Lyyli haluaa olla Lydia, mutta välissä on ”Lyyti-vaihe”. Hyvää viihdettä. |
| Paolo Giordano, Jopa taivas on meidän “Jopa taivas on meidän on aivan poikkeuksellinen romaani. Mehevästi kuvattu miljöö, unohtumattomat henkilöhahmot ja vangitseva juoni takaavat musertavan koskettavan lukukokemuksen. Giordanon kiehtova teos on upea kunnianosoitus elämää suuremmalle rakkaudelle.” Näin todetaan Publishers Weekly -lehden arvostelussa. En ehkä ihan allekirjoita. Ei minua musertanut, mutta kyllä miljöö(t) on hienosti kuvattu, ja henkilöhahmot, sanoisinko ”aika erikoiset”, on vahvasti luotu. Yli 20-tuntinen äänikirja kului hyvin heinäkuun alkupuolen pyörälenkeillä. |
| Anja Portin, Radio Popov Miksi valitsin tämän? – Ei aavistustakaan. Kuuntelin tuon edellisen kanssa rinnakkain. Tämä luokitellaan lasten kirjallisuuteen kuuluvaksi, mikä kyllä minua vähän kummastuttaa. Tässä oli paljon hyvää, ajatuksia vanhemmuudesta, lapsista, kasvatuksesta, hyvän ja pahan erottamisesta, toisten huomioonottamisen, myötäelämisen ja ystävyyden tärkeydestä. Lukijana Antti J. Pääkkönen teki kirjasta vielä paremman kuin jos olisi itse ”vain” lukenut sen kirjana. Tuli mieleen, että jos tämä olisi julkaistu mun keskikouluaikana, teinivuosina, tämä olisi ollut se kirja, josta olisin tehnyt jokavuotisen kirjallisuusaineen. |
| Anne B. Ragde, Talon tytär Berliininpoppelit-sarjan kuudes osa. Sarjaan koukuttuneena tietysti otin tämän lukulistalle. Alussa, aika pitkään tuntui, että liikaa vanhan kertaamista, liikaa entisiin paluuta, mutta ensimmäisen sadan sivun jälkeen tämä oli taattua Ragdea. Mukava kirja. |
| Cheryl Strayed, Villi vaellus Tästä kirjoitinkin jo aiemmin: Cheryl Strayedin ”Villi vaellus” ei sekään ole mikään sankaritarina, kuten eivät ne muutkaan tämän vuoden matka/vaelluskirjat, jotka olen kuunnellut, vaan hyvin inhimillinen kertomus nuoren naisen patikkareissusta Yhdysvaltain länsirannikolla, vaellus Meksikon rajalta Kanadan rajalle = PCT, Pacific Crest Trail. Kirja on myös elämäkerta, matka itseen, omaan menneeseen, persoonallisuuteen, – kaikkea muuta kuin pateettinen ”kasvutarina”. Hyvin kirjoitettu, monipuolisempi kuin odotin. Harmitti kun loppui, mikä on varma merkki että kirjan parissa oli ollut hyvä. |
| Hanna Jensen, 940 päivää isäni muistina Kuinka ollakkaan Hanna Jensenin omakohtainen kokemus isänsä sairastumisesta muistisairauteen, ja hänen siitä kirjoittamansa ”muistelmakirja” ja tietokirja tuli tallennetuksi Bookbeatin kirjavalikoimasta puhelimeeni. Eikä suotta. Kirjallinen ”vertaistuki”, samaistumisen helppous ja runsas tieto olivat tämän kirjan iso anti minulle. |
| Kari Lumikero, Uutismies Olen tätä ennen lukenut/kuunnellut Rauli Virtasen ja Eeva Lennonin omaelämäkerrat, joista niistäkin pidin, mutta tämä oli minusta ehkä paras. Ehkä siksi että Lumikero kertoo ulkomaantoimittajan työn kulusta, muutoksesta ja päivien kulusta enemmän kuin edelliset. Hän kertoo paljon myös omasta elämästään työn ulkopuolella ja matkastaan toimittajaksi, lapsuudestaan. Kirjaa lukiessa tuli kerrattua maailmanpolitiikan isoja vaiheita (mm. Afganistanin edellinen taleban-hallinto, Palmen murha etc.) ja (luonnon)katastrofeja (Estonia, Thaimaan tsunami) – lähihistorian suuria tapahtumia läheltä. Lumikeron äänihän on tuttuakin tutumpi ja tämän lukemiseen se luonnollisesti sopi mitä parhaiten. |
| Pete Riski, Maailman yksinäisin pieru Katselin Bookbeatin ”lastenkirjahyllystä”, mitä siellä on tarjolla ja kun lapsenlasten huumorissa tällä hetkellä ”kakka-pieru” -jutut vilahtelevat aika usein, tämän kirjan nimi pysäytti. Olipa kaunis kirja, ja kaunis tarina. Kannattaa ladat ja katsella ja lukea. Tärkeistä asioista lapsia ymmärtäen kerrottu ja kuvattu kauniisti: jokainen on arvokas omana itsenään. Sopii hyvin aikuisellekin. |
| Helena Liikanen-Regner, Maman finlandaise, Poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa Ulkosuomalaisen Helena Liikanen-Regnerin kokemuksia sopeutumisesta ranskalaiseen Antibesin kaupunkiin kahden pienen lapsen ja ranskalaisen miehen kanssa. Journalisti, uutistoimittaja (MTV:n uutisissa), joka elää ja pohtii ruoka- ja muun kulttuurin eroja Suomen ja Ranskan välillä, koettaa kasvattaa lapsistaan (ainakin) kaksikielisiä, kertoo neuvola-, päiväkoti-, koulumaailman eroista Suomen ja Ranskan välillä. Mielenkiintoista, eläväistä ja hyvin kirjoitettua. Taas yksi kirja, joka toi uuden seurattavan Instagramiin: https://www.instagram.com/chez_helena/ |
| Björn Natthiko Lindeblad, Saatan olla väärässä ”On helppo sanoa, mistä tässä kirjassa ei ole kyse. Se ei käsittele uskontoa. Se ei kerro, miten hyvää elämää tulisi elää. Se ei yritä sanoa, mihin lukijan pitää uskoa. Se kertoo yksinkertaisesti siitä, miten suhtautua omiin ajatuksiin ja tunteisiin niin, että elämä tuntuu nautinnollisemmalta, vapaammalta, kirkkaammalta, selkeämmältä ja viisaammalta.” Ruotsalainen ekonominuorukainen ryhtyy buddhalaiseksi metsämunkiksi Thaimaassa. Björn Lindebladista tulee Natthiko ja hän viettää 17 vuotta luostarissa (ja maailmalla), kunnes palaa ”maailmaan”. MItä muuta sen ja ALS-tauti -diagnoosin välissä tapahtuu. Mitä hän on oppinut, mitä hän ajattelee elämästä? Hän kirjoittaa viisaasti. |
| Antti Heikkinen, Mummo Antti Heikkisen kolmen sukupolven epookkiteos kertoo itärajan tuntumassa olleen perheen kolmen sukupolven (naisten) tarinan. Pidän tavattoman paljon Heikkisen kyvystä luoda autenttinen ajankuva, myös mentaalinen ajankuva. Hän osaa kertoa, miltä aikalaisista tuntui, miten he arvottivat maailmaa, miten arki kulki ja draaman kaaren taustalla kulkee Suomen historia. Välillä tapahtumia, sukusotkuja, syntymiä ja kuolemia oli melkein liiankin kanssa, mutta tarina ainakin kulkee, eikä junnaa paikallaan. Rehevä, verevä kielenkäyttö on Heikkisen vahvuus, joka tekee lukukokemuksesta herkullisen. |
Anja Erämaja, Olen nyt täällä metsässä Tämä on runokirja, jota aloin kuunnella eilisellä pyörälenkillä. Mutta eivät runokirjat sellaiseen ole hyviä. Varsinkaan tämä ei ollut, vaikka lukijana on runoilija itse. Hän varmasti tietää, miten omat runonsa tulee rytmittää ja miten eläytyä tekstiin, mutta minua häiritsi hengästyttävä tyyli. Tuntui, etten ehdi mukaan runojen rytmiin. Niinpä luinkin kirjan paperisena. Runot ovat ”luettelomaisia”, mutta oivaltavia, luonnossa ja tunnelmissa kuljetaan ja liikutaan. Myös itsetutkiskelua ja muistoja. Ei huono. (Tuli tästä mieleen yksi blogituttu 😀 ) ”Ja jos minä johonkin uskon niin mustikkaan, |