Ukkonen. Se herätti repaleisen yön jälkeen aamuseitsemältä. Herääminen ukkoseen kuuluu jotenkin lapsuuteen. Hassu tunne, mutta muistelen vai vain luulen, että lapsuudessa, varsinkin Nurmijärven mökillä heräsin useinkin ukkoseen. Johtuukohan muistikuvat siitä, että siellä ukkoset olivat alle 7-vuotiaalle AINA iso juttu, ei pelottava, mutta vaikuttava. Jänskä! Vai siitä, että siellä pienen järvenrannassa ne oikeasti tuntuivat isommille kuin kaupungin kivitalokodissa? Vai vain siitä, että minusta penskana kaikki dramaattinen oli jotenkin ”mahetsua” (auts mikä sana!).
Tänään, joka tapauksessa ja kuitenkin, ukkonen tuli liki, herätti ja hämmästytti.
~~~~~~~~~~~~
Minun ihan itse ”julistamani” kesäloma päättyi perjantaina tai noh, siihen tuli pieni katkos, kun sain kerralla kolme tarjouspyyntoä. Pitihän niitä pohtia ja laatia, jotta kuvauskeikat saisin. Ja kolmannen – isoimman – kuvaussuunnitelmineen ja -sopimuksineen (kyllä toivon kovasti, että sen allekirjoitukseen päästään 😀 ) tein tänään aamupäivällä. Samalla kun satoi oli pyhitettävä pyhäpäivä ja ”turmeltava” se koneella istuen. Totta puhuen, ei tuntunut turmelukselta. Mukava tehdä jotain.
Siihen liittyen sateen ja salamoinnin loputtua sekä taivaan sinistyttyä sykkelöin kaupungille ”harjoituskuvauksiin”. Taas kerran kaunista kotikaupunkia ihailin ja kuvailin.
Kovin oli hiljaista ja verkkaista elo – niin Rotuaarilla kuin Torinrannassakin.
Laajahkon mutkan kautta tämän katon alle.
Onko lasikatto vain naisilla? Yliopistomaailmassa, vuosia, vuosia sitten, se ainakin tuntui olevan. Muutaman kerran puhkaisin itseni siitä läpi. Sattuihan se, mutta onneksi rohkaistuin puhkaisemaan. Harmittaisi, jollen olisi niin tehnyt.
Tänään (kaupunginsairaalan) lasikatolla ihan eri merkitys. Enkä edes yrittänyt puhkoa. On vain katsottava ja odotettava mitä sen alla tapahtuu, minulla ei ole siihen mitään valtaa eikä vaihtoehtoja.
Illanssuussa Pehtoorin kanssa pizzapäivä. Illansuussa levollista kotona.