Eilen ennen nukkumaanmenoa pakkasin kamerarepun valmiiksi, etsin kaikki tarpeelliset pyöräilyvermeet ja -vaatteet kylppärin penkille, varmistin, että on akut ladattu pyörään, puhelimeen, kuulokkeisiin, kelloon ja kameraan, että on muistikortit, Starbucks-kahvi, vesipullo ja aurinkolasit völökissä. Ajatuksena että hiljaa hipsin ylös ja ulos herättämättä Pehtooria. Iloitsin jo valmiiksi kesäaamun tuoksuista, linnunlaulusta, yksikseen olosta, aamun rauhasta, reippaudesta ja aamuvirkkuuden tuomasta päivän pituudesta: ajattelin, että kun lähden kuudelta ehdin paljon.
Ja sitten: herään aamuyhdeksältä! Yhdeksältä!! Se sitten siitä pitkästä aamun pyörälenkistä. En muista, milloin olen viimeksi nukkunut yhdeksään. Kaikesta huolimatta sehän tekikin hyvää. Mutta kyllä on päivä sitten nilkuttanut koko ajan. Väliäkö sillä?
Ehdin kuitenkin pyöräillä aamupäivän. Noh, ei mitään kuvia tyyliin ”kaupunki herää” tai ”merenrannalla auringon noustessa”. Kunhan kiertelin pari tuntia. Kotimatkalla maskeja apteekista ja mansikoita torilta. Muutamia kohtaamisia. Ehkä palaan niinhin(kin) …
Iltapäivän helteessä, vilvoittavassa tuulessa, vielä äidin luona käytyäni, Kauppahallin kautta ajelin kotiin. Päätin päästä helpolla, mutta ajattelin, että syödäänpä kuitenkin oikein hyvin. Siis lohivartaat (kevyesti marinoin Kikkomanin sitruunasoijalla ja öljyllä), valmismarinoidut scampivartaat ja rasiallinen jumalaista ”katkarapuherkkua” (kermainen, kutkuttavasti, pienesti makea, chilikastike ja katkoja), uusia perunoita, kurkkua, sipulia kastikkeeseen ja vehnäjuurisämpylöitä. Kotipiazzalla aurinkoa ja englantilaista ihan kelpoa roseeta (Balfour).
Ja kyllä, kyllä nyt voin leuhkia, että olipa todella hyvä sapuska! Kuin jossain etelänmaitten kalaravintolan terassilla. 🙂
Tuostapa tuli mieleeni vanha juttu, kuinka ihmisen sielu vaeltaa hieman jäljessä kaiken kiireen keskellä, vaatii lepoaikaa…………. ehkä sinunkin sielusi vielä halusi viipyillä hetken kaikessa koetussa ja nähdyssä ?! eikä halunnut lähteä mihinkään !
Juuri noin se saattoi olla! 🙂