Tänään on Pohjoismaissa ”Luonnonkukkien päivä”. Minun tulkintani poikkeaa kuvavirran otoksista. Kuvatessani ajattelin, että jo parhaan kukintonsa ohittanut ja värinsä menettänyt voi harmaudessaan olla yksinkertaisen, tyylikkään kaunis, eikö vain?
Jotain taiteellista virettä tässä päivässä kyllä on ollut. Oulun jälleen avautuneessa Taidemuseossa on kahdessa kerroksessa ”Supernatural” -näyttely. Sinne poikkesin (lämmittelemään ja sateen rippusia pidättälemään) iltapäivällä. Olin jo katsellut näyttelyn esittelyä museon nettisivuilta ja kuullut sisareni kommentit hänen käytyään siellä. Vaikka oikeastaan siis tiesin, mitä odottaa, niin silti oli melkein vavahduttava kokemus.
Yli kolmenkymmenen taiteilijan teokset kysyvät ja ehdottavat omalla taiteellisella vapaudellaan: Keitä tai mitä meistä tulee? Miltä kehomme näyttävät tulevaisuudessa? Miten luonto reagoi? Mitä vaikutuksia teknologisella kehityksellä on henkiseen tilaamme?
Mieleen tuli sellaisia adjektiiveja ja ajatuksia kuin taidokas, inhorealistinen, pelottava, kiehtova, uskomaton, sadunomainen, elokuvallinen, turhan tekninen, … Joka tapauksessa ehdottomasti katsomisen arvoinen. Jos viimeinen näyttely, jonka ennen koronasulkuja ehdin nähdä oli hyväntuulinen, hyvän mielen tuova naivismi-näyttely niin tämä oli jotain ihan muuta. Ei tästäkään huono olo jäänyt, mietteliäs kylläkin. Museokortillisena taidan mennä katsomaan toisenkin kerran. Erityisesti ne ”lentokentällä istuvat tyypit”, joita ei saanut kuvata, olivat merkillisiä, kiehtoviakin. Museossa oli monia perheitä, myös teineineen, ja nämä nuoretkin olivat vaikuttuneita.
Patricia Piccinini on tehnyt veistoksia mielessään mm. bonono-apinat. Näihin teoksiin suhtautuminen on vaikeaa, mutta pistävät ne ainakin ajattelemaan. Ja sehän on yleensä hyväksi.
Anna Estarriolan ”Ihmisen tuhka” (3,5%) oli kaunis. ”Olen tilannut tuhkani sinisenä, haluan kuuhun asti ulottuvaa tähtisumua.” Kauniisti kuvattu luopumista. Tai niin minä sen näin.
Toinen ”taidenäyttely” eli ympäristötaidepolku, jonka äärellä olin tänään, oli Pikinen poloku. Pikisaaren rantapolulla 14 taideteosta, joiden arvo ja taiteellisuus meni (taas kerran) ohi minun käsityskykyni. Mutta oli siellä muutama sellainen teos, joista paljonkin pidin, joiden ideakin kiehtoi.
Helena Kaikkosen ”Jotakin sinistä”.
Ja Kirsti Muinosen ”Kuu” olivat minusta kauniita. Tekivät ympäristöstä mielenkiintoisen, saivat pysähtymään.