Kun kerran on mahdollisuus, miksi ei? – Meidän kevätjuhla on tänään täällä!
Helmikuisella Inarin retkellä löysimme Jäniskoskelta reitin pienen erämaajärven rannalle, ja sinne mieli nytkin, katsomaan vähän tarkemmin, etsimään lisäpolkuja. Toki ´pelkkä´ Jäniskoski on aina vaikuttava: koivujen reunustama, korkeana kuohuva, isosti pauhaava Juutuanjoen koski pysäyttää, vie ajatukset kauas menneeseen, pakottaa olemaan kiitollinen tästä päivästä ja saa uskomaan, että huominenkin on hyvä.
Onneksi kamera vaatii tekemistä, en liikutu ylenmäärin, mutta jossain takaraivossa soi Suvivirsi ja Gaudeamus Igitur. Repun taskussa keikkuu mörönsyötti, joka on saanut nimekseen Aihku ja edellä, vieressä ja takana kulkee Pehtoori, joka kyselee, mihin sitten jatkettaisiin. Kaikki hyvin.
Siellä se meidän lauantai kului, Inarin retkellä. Ivalossa sentään näimme vähän paikallisia, kaupassa ja raitilla, mutta Inarissa saimme ajaa melkein koko kylän läpi ennen kuin näimme ainuttakaan liikkuvaa autoa tai kulkijaa. Mutta olipahan sitten ”torilla”, Näkkäläjärven kaupan ja Ylen pihapiirissä demareitten vaaliteltalla muutama pullakahvittelija.
Juutuanjoen rannalta, Jäniskosken riippusillalta, jatkoimme, emme pitkin ”perinteistä” Siidan lenkkiä, vaan kohti Ilkiäjärveä. Mistä nimi pienelle erämaajärvelle?
Istahdimme järven rantamille, korkealle harjanteelle, oli lounaskahvin aika. Nokipannutkahvit kuksasta, makkaraleivät voipaperista ja leetapullaa? – Niinhän se olisi pitänyt olla. Mutta. Meilläpä Starbucks´n Cappuccinoa pahvimukista ja marketin paistopisteen croissanteja. En kiistä, etteivätkö olisi nekin maistuneet oikein hyville. Ei ollut Piazza Navona, ei Montmartre, ei Fifth Avenue, oli parempi!
Haapakoskelle vielä jatkoimme, pientä, kapeaa rantapolkua tarvoimme. Ja ainakin itsekseni mutisin ja tupisin, että nyt on hyvä. On Lappi, vieressä joki, joka myötäilee polkua vai toisinpäin? :), kaukana siintää lumihuippuinen tunturi (Otsamo), lämmin, ei itikoita, mahdollisuus liikkua, ei kiirettä kotiin, ei mitään mille voisin tehdä mitään. Yhtäkkiä tuntuukin hyvälle, ettei minua tarvita missään.
~~~~~~~~~~
Kerran ope, aina ope? – Ehkä. Siksikin linkitän tämän. Pandemian aikana olen näitä juttuja miettinyt, satunnaisesti myötäelänyt. Janne Saarikiven kolumni Hesarissa, se on mahdottoman hyvä.