Jos Eevis lähti mummilasta kotiin aika uuvahtaneena, niin kyllä on mummikin vähintään yhtä simahtanut – ihan kuin kunnon tunturipatikan jäljiltä. Periaatteessa ei juurikaan liikuntaa, vaikka askelmittarissa näyttää kymmenentuhatta askelta täyttyneen ihan ohimennen. Vedessä lilluminen ja pienen pieni touhuaminen (ihan omaehtoisesti osan järjestäneenä) sekä auvoinen, aurinkoinen lämpö! Ei muuta tarvita – tai noh, ehkä vaikuttaa myös äärimmäisen huonosti nukuttu yö takana. Että sitä on seikkailtava Itävaltaa, Karjalaa, Koskelankylää ja kaikenmaailman laitoksia ja lääkärikäyntejä koko uninen yö! Kahdeksan tunnin tiukan unennäön jälkeen aamu ei ole virkeä eikä vetreä!
Pienet tulivat vasta kymmenen tienoilla, joten ehdin sitä ennen vielä käydä pienen pyörälenkin ja hakemassa marketista uimarenkaan ja uikkarit Apsulle. Eevikselle olin jo hankkinutkin.
Jo ovella Apsu ilmoitti, että ”eihän me heti sinne Nallikariin lähdetä?!” ja kymmenen minuutin jälkeen seisoo eteisessä ja kyselee, että ”eikö kaikki jo ole pakattu?” – Kummasti innostus kasvoi kun uimapallot, kellukkeet ja eväät alkoivat olla esillä.
Nallikarissa oli jo paljon muita ennen meitä, – mikseipä! Mutta mahduimme vielä ihan rantaviivan viereen romppeinemme. ”Mummi, tuu kahlaamaan!” Pieni tovi kului, että poika ilmoitti olevan liian kylmää ja ”liikaa roskia” vedessä, eikä siis halua uida kauemmas, kahlailla vain, mutta se tovi kesti hyvin lyhyen aikaa.
Parin tunnin päästä, kun oli pitkään harjoiteltu ”koiraa” ja ”sammakkoa”, kuului: ”Mummi, ei vielä lähdetä!”. Ja jossain välissä totesi, että ”onneksi ”me” tykätään uida!” Kuinka hyvälle tuntuukaan olla se ”me”. Pappa ja pikkusisko tyytyivät katselemaan rannalta.
Iltapäiväksi tultiin meidän piazzalle, jonne pappa laittoi pienille lämpimän veden kahluualtaan. Minä huolehdin allastarjoiluista 🙂 ja välitouhuista.
Hyvä päivä tänään.