Juhlapyhät, joulut ja vaput, juhannukset ja pyhäinpäivät ovat väistämättä myös paluuta menneeseen: halusi tai ei, niin mieleen tulee vappu, silloin kun valmistuttiin, juhannus, jolloin ei nähty ketään, lapsuuden joulu, jota ei haluaisi muistaa, pyhäinpäivä, jolloin oli ikävä pian menehtyvää ystävää. Näitä muistoja on kaikilla, paljon, ja iän myötä niitä tulee aina vain lisää, vaikka kaikki väittävät, että iän myötä unohtaa… Ei kaikkea unohda. Onneksi ei unohda, ja toisaalta: voisipa unohtaa.
Tämän vapun muistot [tähän asti] ovat sellaisia, joiden toivoisi säilyvän: ei mitään suuria tunteita, ei ikimuistoisia kohtaamisia, mutta näissä hetkissä toivoa ja tumman hiipumista.
Tänään tein sellaista sapuskaa, joka on minulle mieleen: Home made majoneesi, ite gaavattu lohi, kauan sitten opittu Alppi?- perunasalaatti, (Pehtoorin) savustettu lohi katkaraåuineen ja erityisellä pieteetillä (lue: seuraa somea) keitetyt cheddar-nakit. Ja lisäksi itse kasvatettu yrttipurkillinen vihreää krassia. Erityisesti tykkään kalasta, ja monista tilpehööreistä ohessa. Pottuvoilta näyttävä majoneesi oli hyvä yhdistävä tekijä.
Edelleen on kylläinen olo. Tuli mieleen, että tämän olisi voinut tarjota muillekin.
Tänään on ollut jotain suurempaakin kuin ruoka.
Eka kertaa pääsin viemään ja hakemaan Apsun päiväkotiin/päiväkodista. ”Vanhassa” päiväkodissa olin toki käynyt, mutta tässä toisen kodin, uudessa päiväkodissa olin tänään eka kertaa. Apsustakin se oli jännä juttu, mutta mummille vielä tärkeämpi. Ihan kuin olisin enempi läsnä, tämän jälkeen enempi osa pian kuusivuotiaan elämää. Selllainen tuntuu tärkeälle, hyvälle. Tänään tarhassa oli vappujuhla, jonka naamiaisiin pikku-Batmanin aamusella sain viedä. Oli ollut ”mukavaaaa”.
Samaan aikaan toisaalla: ilman vanhempiaan, ilman isoveljeään, Eevis on ihan huippu tyyppi, – toki aina on, mutta kun saa ”olla rauhassa”, niin vielä parempi, omempi.
Tämäkin vappu, kuten viime vuotinenkin, ja niin moni ennen niitä, jää mieleen.