Onhan tässä taas ollut.
Kello oli soittamassa kuudeksi, – soittamassa, etten vaan myöhästyisi. Aloin heräillä jo neljän jälkeen, jokaisen puolen tunnin välein kuulin kellon lyönnit. Kuuden jälkeen lopetin kuuntelun, ja nousin. Puuroa, kahvia…
Oli aamuvuoro. Mummin elämän merkityksellisyys täällä taas tänään!
Kun isältään lapset sain tänne Rantapeltoon, oli aika leivonnalle. Pitkästä aikaa pullan leivontaa. Noh, Eeviksellä enemmänkin taikinan syöntiä, mutta Apsu oikeasti teki pullaa. Muoteilla ja ilman. Ja olikohan parasta viimeistely: … ”Mummi, isi haluaa paljoooooon sokeria.” Hassua, että pienen napsiessa raesokeria muru kerrallaan suuhunsa, tulin ajatelleeksi, että ehkä myös joku muu (Apsullahan tänään karkkipäiväkin! ja sitten: ”Mummi! Sun kuuluu lelliä meitä!!!”) kuin isänsä tykkää sokerin syönnistä.
Meillä oli yhdessä aika lyhyt päivä, mutta sitäkin intensiivisempi. Lapsille se ei varmaankaan ollut niin tunnetta täynnä kuin meille isovanhemmille … paljon naurua, meillä vain välillä huomaamatonta kyynelten kuivaamista silmäkulmista. Jos Apsu olisi nähnyt, olisi kysynyt: ”Mitä ihmettä, mummi?”
Onneksi Apsu ei nähnyt liikutustani pitkin päivää, eikä kukaan nähnyt, kun olin yksikseni iltapäivällä lenkillä kaupunginsairaalan ja hautuumaan tienoilla. Ees-taas, sitä me Apsun kanssakin tänään pohdimme. Sitä, että mitä se oikein tarkoittaa… Ees-taas. Mitä ootetaan, mistä tullaan, mihin mennään, mihin palataan …
Joskus ennen olen löytänyt tasa-arvopäivään, Minna Canthin päivään sisällön, syyn liputtamiselle, ehkä vähän ylevimmistä aatoksista, mutta tänäänkin, pienen pienessä maailmassani ajattelen edelleen, että
”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää.”