Tänään minä sitten tein sen, minkä olin tehdä jo jokunen viikko aiemmin, mutta silloin Pehtoori hoksautti asiasta, enkä silloin ehtinyt mokata. Tänään saatuani kuvapaketin asiakkaalle valmiiksi, pyykit kuivausrumpuun, pari geriatriaan liittyvää puhelua soitetuksi, löydettyäni aurinkolasini ja puettuani (liikaa) ulkokamppeita ylleni lähdin huurruttelemaan Beetlelläni kohti Auranmajaa vakaana aikeena hiihtää ainakin 15 km. Jo matkalla laittelin nappikuulokkeet korviini ja etukäteen iloitsin luistavasta kelistä, mahdollisuudesta hiihdellä tuosta noin vain ja …. kilometri ennen kuin Alakylän tieltä käännytään majan parkkipaikalle: HITTO, sukset!!!
Nehän olivat tietysti autotallissa, eivät autossa. Tyylipuhdas, nopea U-käännös ja tupisten ja mutisten takaisin (about 6 km) kotiin. En sitten enää viitsinyt tuonne asti ajella, vaan lähdin lähiladulle, ja melkein tuo 15 km sitten kuitenkin tuli sivakoitua.
Olipa mahtava auringonpaiste, lämmin (+ 6 C) ja viihdykettä ladulla oli, kun parista lähikoulusta oli (varhais)teinejä hiihtämässä. Heillä ei ollut liikaa päällä: takit auki (jos nyt edes oli takkeja, pelkät hupparit), avopäin ja -käsin, napapaidat tytöillä, pojilla kollegehousut ja -puserot, monilla niitä repalefarkkuja, polvet paljaana. Meitsi koetti olla ottamatta mitään kukkahattutäti-asennetta, totesin vain, että mahtava kun ovat lähteneet hiihtämään. Se ei kai ole ihan pakko nykyisin? Sitä paitsi osalla näytti oleva oikeasti kivaa, nauraa rätkättivät ja koettivat edetä. Ja olihan siinä sekin hyvä, että minäkin sain kerrankin ohittaa joitakin! 😀 Yleensähän se on niin, että tiukoissa hiihtoasuissa luistelutyylillä nuoremmat viuhtovat ohitseni tai sitten eläkeläiset, elämäntapahiihtäjät tikkaavat perinteistä vasemmalta ohi. Tänään minäkin ohittelin! Wuhuu. Ei turhaan ole tullut hiihdetyksi pitkin talvea. 😀
Iltapäivällä oli lähdettävä uudelleen ulos: kotipiazzalle tekemään kevättä. Petkeleellä jäät palasiksi, puroja ja lirinää ränneistä. Kevät!
Fotojooga-kurssin tehtävänantoa en kerro (edelleen olen sitä mieltä, että kuva puhukoon ilman selitystä), mutta joka tapauksessa sain kuvan pitkällisen yrityksen jälkeen otetuksi ja laitanpa sen tähänkin. Ei ole mikään mustaläikkä-testi, mutta mitähän tämä kuva sinussa herättää? Mistä kertoo? 😀 Mitä siinä on?
Korona-virus! Se tuli ensimmäisenä kuvasta mieleen.
Nyt kun sanot, niin mikseipä! Se taitaa tulla mieleen aika monille, aika monista jutuista nykyään.
Siinä on kaatunut punaviinilasi,kauniin rintakorun viereen-harmi!!Koru koittaa vielä päästä eroon viinistä…
Punaviiniksi helposti näkeekin. Ja aika lähelle menee. Mainio tulkinta kelluvasta rintakorusta.
Avaruus ja musta-aukko joka johtaa uusiin ulottuvuuksiin.
Musta aukko ja uudet ulottuvuudet. – Mielenkiintoinen tulkinta. Hmmm…
Uusi elämä maailman päättymisen jälkeen.
Jännä että näet ”uuden alkuräjähdyksen”. Ja varsinkin että jotain uutta. Moni muu (ryhmässämme) on miettinyt sitä jonkin ”lopuksi”.
Selvästi jokin merenelävä esim. meduusa tai pieni kalmari
On siinä kalmarin näköä. 😀
Tuosta väristä tuli mieleen mehu: Meillä on pakkasessa tuon punaista itsetehtyä mehua, jossa on mm. mustikkaa. Ja näyttäähän tuo siltä, että mehua on nyt hupsis vaan loiskahtanut valkoiselle paperille (kenties työpaperit oli taas liian lähellä, kun mehulasi oli pöydällä).
Ehkä tämä mielikuva tuli siitä, että meillä on yks läppäri tuollaisen loiskahduksen vuoksi varikolla 😉
Läiskähdyshän se: ei mehua eikä viiniä, eikä onneksi ainakaan millekään tärkeille papereille.
Minä en ole tainnut koskaan näppikselle mitään kaataa, mutta kahvia kyllä papereille töissä useammankin kerran.
Kerronpa huomenissa tämän kuvan tekemisestä, ja siitä mitä sen on tarkoitus ”esittää”.
FOTOJOOGA- sitäkö tässä on tullut harrastaneeksi kaikki nämä vuodet. Pitäis varmaan olla notkea!
Fotojooga? – Kyllä minäkin ihmettelen vähän termiä, ja kurssi on vähän selventänyt mitä sillä tarkoitetaan, mutta edelleenkään en oikein miellä sitä ”joogaksi”. Mutta enhän minä oikein tiedä joogastakaan mitään. Fotojoogailussa on kyse paljolti tunteiden, mielialojen kuvaamisesta. Tai niin minä sen olen nyt kolmen viikon aikana ymmärtänyt. Abstraktin, ei-dokumentaarisen kuvaaminen on hyvin vaikeaa, ainakin minulle. Notkeutta ei ole. 🙂