Valkenemisen aikaan

Hän meni suuren seinäkartan ääreen, sen jossa näkyi Muumilaakso ja rannikko ja rannikon edustalla olevat saaret. Hän kiipesi tuolille, niin että ylettyi kauas avomerelle asti, ja työnsi kuononsa aivan liki yksinäistä pilkkua, joka näkyi valkoisen tyhjyyden keskellä. – Siinä se on, mumisi Muumipeikon äiti.  

– – Äiti laskeutui lattialle. – Joskus tarvitaan aikaa, hän sanoi. – Toisinaan kestää mahdottoman kauan, ennen kuin valkenee. 

                              (Tove Jansson, Muumipappa ja meri)

Aamuvuorossa tänään mummin hommiin. Apsu, aamuvirkku, hereillä jo tosi aikaisin ennen iskänsä työvuoroon lähtöä. Ehdittiin katsella aamupiirettyjä ja pelata Afrikan tähteä ennen kuin pikkusisarensa nousi heräilemään. Hänellähän se tähän todellisuuteen siirtyminen kestää hyvinkin puoli tuntia, eikä mikään voisi mummin mielestä olla mukavampaa kuin sylitellä pientä, siinä kietoutua tammikuun pimeään aamuun, odotella hiljalleen päivän valkenemista, ryhtymistä aamutoimiin, kaksivuotias tiiviisti sylissä.

Ja entäs aamiainen: jos mahdollista Eevis nauttii (kuten veljensäkin) pitkästä, hitaasta aamupalasta. Se (= yhden ruisleipäviipaleen ja pienen murokipollisen syöminen) saattaa kestää hyvinkin puoli tuntia. Mikäpä siinä. Carpe diem, hokee mummi hiljaa mielessään ja on oikein tyytyväinen. Katselee ja kuuntelee pieniä.

Sitten vielä pelataan vähän, hiljalleen puetaan ja tehdään suunnitelmia koko aamupäiväksi, siksi ajaksi, jonka isi on töissä. Ihan ekana päätetään, että Eeviksen päikkärit siirretään tunnilla (”muu” – sanoo Eevis ja tarkoittaa että ”minun”) ja että mäkeenhän sitä mennään. Puetaan välipuserot, onhan kuitenkin melkein kymmenen astetta pakkasta, etsitään rukkaset, laitetaan toppapuvun renksut kohdilleen, etsitään varastosta liukurit ja eikun ”tarhan puistoon”! – Jee!

Puistoon rakennettu (aika vaatimaton) lumilinna vei huomiomme mäenlaskun jälkeen. Kuinka ollakkaan, mummi kehitteli linnaan ja sen pieniin huoneisiin tarinan. Pienet olivat mukana ihan kympillä: oltiin linnan keittiössä (jonne ensi kerralla tuodaan mukanamme kuumaa mehua ja pieniä kaupan munkkeja, – niin päätettiin), kiivettiin (20 cm) linnan torniin, jossa oli hyvä nukkumapaikka, linnassa oli myös sauna ja uima-allas, jossa Eevis ”uikin” ja sitten kirjastohuoneessa oli tietysti!!!! salakäytäviä. Myös linnan muurit olivat tärkeässä osassa meidän tarinassa. Ja tunnin touhuamisen ja tarinoinnin jälkeen se oli tietysti mummi, joka oli luuseri ja halusi lähteä jo sapuskan tekoon. Ja kyllä puikulaperunat raejuuston ja kinkkusuikaleiden kanssa maistuivat ihan yhtä hyvin kuin isälleenkin neljännesvuosisata sitten.

Iltapäivä ja ilta ovatkin sitten kuluneet vähemmän seikkailullisissa merkeissä. 🙂