Tuollainen siitä eilisestä kuvasta tuli – tai siis tämä on yksi versio ehkä kymmenestä. Kaikenlaista verryttelyä photoshopilla, unohtuneita juttuja, työnkulun nopeuttamista tai vanhojen juttujen palauttamista. Mitään uutta en harjoitellut. Melkein koko päivän ja illan olen puuhannut kuvien kanssa. Kauan vireillä ollut – joululahjaksi aikomani – 50-sivuinen, noin 100 – 120 kuvan kuvakirja on jo hyvinkin puolessa. Pohjia olin jo tehnyt, tai siis ison osan kuvista etsiskellyt valmiiksi. Se onkin kaikkein työläin vaihe näissä projekteissa. Varsinainen kirjan kokoaminen, säätäminen, sanoittaminen, taittaminen onkin mieluisaa ja mukavaa puuhaa. Sellaista palapeliä tai kirjoneuletta.
Tänään sain itseni roudattua aamuladulle. Sen on hyvä, – tietysti.
Huono puoli siinä on, että olen kuitenkin niin mukavavuudenhaluinen, että en lähde kotoa kävellen ja suksia kainalossa kanniskellen tuohon vajaan kilometrin päähän, josta pääsisi Niittyaro – Kuivasjärvi – Auranmaja -ladulle. Monot jalassa ei ole kiva kävellä, sitä paisi siinä ehtii sellaisina hyytävän tuulisina, kylminä aamuina kuten esim. viime viikolla oli, tulla kylmä ennen kuin pääsee hiihdon makuun.
Lisäksi lähiladulla on (muistaakseni, tietääkseni, näköhavaintojeni perusteella) sellaisia intopinkeitä menijöitä, joiden kanssa tunnen olevani laturaivon kohteena hetkenä minä hyvänsä – oma retkivauhdiksi luokiteltavalla menoni tukkisi varmaan heidän menonsa. Siispä olen ajellut autolla Auranmajalle, ja lähtenyt sieltä kympin lenkille.
Nimenomaan on mukava hiihdellä aamusella, vielä kun on hämärää, sininen hetki ja valot ladun varrella luovat tunnelmaa. Eikä näiden parin viikon (viiden vai kuuden kerran?) aikana ole ollut kovinkaan paljoa porukkaa. Parkkipaikalla 5 – 10 autoa, sitten reilun tunnin päästä palatessani hyvinkin jo kolmisenkymmentä. Olen ollut siellä vain arkiaamuina. Hiihtäminen on arkista puuhaa, 🙂 – joskin eilen tuntui oikeasti jo aika mukavalle, ja sain jo vähän vauhtiakin …
Se että hankkiutuu moottoroidulla välineellä ladun varteen on kyllä vähän hassua, eikä ihan hiilijalanjäljetöntäkään, mutta olen onnistunut selättämään omatuntoni tässä asiassa. Ja tätä tuskin taas kovin kauan jatkuu. 🙂 Se, että edes hiihdän, kompensoi sen, eikö? 😀 Sitä paitsi autolla menisin salillekin, jos menisin. Nyt en mene. Ja pianhan pääsee jo pyöräilemäänkin. 😀
Noita Auranmajan alueen latukarttoja ja maastoja katsellessani minulle selvisi, että se viime kesäinen yksi ankeaakin ankeampi aamu, kun olin pyörällä täysin eksyksissä, tapahtui juuri noilla seuduin. Latupohjien, kuntopolkujen välillä ei ole mitään viittoja, joten en todellakaan tiennyt, missä olin. Nyt olen hiihdellyt niitä metsätaipaleita. Aina oppii kotikaupungistaan jotain uutta, kesät talvet.
Tuota voi jo kutsua taiteeksi!
Kehykset hämää. 🙂
Niitä en edes huomioinut:)
🙂