Kaikki paikallaan – ja tallessakin?

Vuosi vuodelta tämä muuttuu pahemmaksi. Minun asioiden ”talteen laittaminen”, ”sujauttelu”, ”pois tieltä”, – ja sitten liikkeelle lähteminen. En suinkaan ole sellainen, jonka tarvitsisi palata jo kilometrien päästä takaisin kotiin tarkistamaan, onko kahvinkeitin päällä (sitä paitsi meillähän ei edes ole kahvinkeitintä), mutta minulla menee tolkuttoman kauan aikaa päästä lähtemään. Ja sitten ”kohteessa” voin vielä häslätä aika lailla. Tänään taas liki ennätyksellinen päivä näiden juttujen suhteen.

Ensinnäkin aamusella päätin lähteä käväisemään pyörälenkillä. Ilokseni totesin, että olin illalla muistanut laittaa pyörän ja kameran akut lataukseen. Mikä oli hyvä juttu, muttei mikään itsestäänselvyys – tosin kovin monta kertaa ei ole lähtöä tarvinnut siirtää latauksien takia. Siis akku pyörään, ja kameraan. Sitten kameraan myös muistikortti, joka on joskus jäänyt tietokoneeseen, kun olen purkanut edellisenä iltana kuvia. Usein kyllä on myös vara-akku ja muistikortti repussa, mutta ei suinkaan aina.

Siis akut? – Check.

Sitten etsimään ja pakkaamaan kaikkea mukaan tarvittavaa.

Puhelin. – Check!
Onhan meneillään oleva kirja (”Suon villi laulu” – se on todella hyvä!) ladattu puhelimeen. – Check!
Missä nappikuulokkeet ja niiden kotelo? – Check!
Juomapullo. – Check.
Aurinkolasit (ja/tai sadeviitta). – Check.
Pyörän avain, kotiavain, varaston avain. – Check.
Pyörän mittari. – Check!
Kypärä? – Check.
Korttikotelo (ajo- ja pankkikortti) – Check!
Kamera kameralaukkuun ja se pyörän satulalaukkuun. – Check.
Olihan se muistikortti? Tarkistanpa vielä. – Check.
Heiiii, sormukset ja kello! – Check!
Hanskat? En tarvi. Sittenkin varalle. Missä ne on? – Check!
Uusi aktiivisuusmittari/älykello (whatever) käyntiin. – Nyt jo osaan. Siis check!

Ja näin kätevästi kotoa lähtö: eiku menoksi … Tänään pohjoiseen päin. Ja yhdentoista jälkeen takaisin kotona, piipahdus vain. Menisinkö autolla? – Eiku on hyvä keli, joten jatkan pyörällä. Ehdin kyllä.

Ja kun olen jo matkalla, muistan:  KELA-kortti ja lähete! Ja maski. Varmasti on hyvä olla maski mukana.

Eiku takaisin, muutama sata metriä vain. Ja aika vauhdilla vastatuuleen polkemista, että olin ajoissa Avohoitotalon parkissa. – Pyörä lukkoon, mittari irti ohjaustangosta, satulalaukku irti ja ilmoittautumaan. Onhan minulla KELA-kortti, joten hoituu automaatilla nopeasti. Vielä viisi minuuttia aikaa: ehdin varmaan käväistä vielä vessassa, pestä kädet ja laittaa maskin.

Avohoitotalon aulassa ja ruokalassa on paljon ihmisiä, kymmeniä, ei sentään tungosta, mutta ei yhdelläkään ole maskia, ei sairaanhoitajilla, ei lääkäreillä, ei potilailla/asiakkailla, ei edes vanhusten saattajilla. …

Vessasta toiseen aulaan (”seulontamammo” – hassu sana), jossa pitää ilmoittautua automaatilla uudestaan. Ja missä on minun KELA-korttini? Käännän pikkureppuni  ylösalaisin, pengon taskut – nope! Sen täytyi jäädä vessaan – laskin sen varmaan lavuaarin viereen… Kyllä, sieltä se löytyi. Sitten istahdan ihan lunkisti odottelemaan. Ja hoksaan, että vaikka olen sulkenut äänikirjan, minulla on toinen nappikuuloke paikallaan, mutta missä on toinen!?? No se löytyy – aika helposti takin oikeasta taskusta, jossa hoksaan olevan myös pyörän avaimen, vaikka olen asettanut itselleni säännön, että se pitää laittaa AINA housujen taskuun. Huoh! No mutta kaikki tallessa.

Pääsen tutkimushuoneeseen, jossa automaattisesti ryhdyn ottamaan pois myös kaulakoruani ja samalla hoitaja sanoo, että saa se koru olla. Mutta kun se on jo kädessä, en ryhdy räpläämään lukkoa, vaan sujautankin ketjun pikkurepun etutaskuun. Siinä kun on hyvä vetoketjullinen pieni tasku, joten ei joudu hukkaan. Mutta niin vain oli penkominen, kun sitä kotiin palattuani muistin etsiä!

Tiedän olen toivoton. Ja minunhan se on itseni kestettävä. 🙂