Maaliskuun alussa Katri kommentoi postaukseeni:
”Hei, minullapa on sinulle postausehdotus. Kun olet tuommoinen kokkikolmonen ja ruoan rakastaja, niin miten tämä on näkynyt teillä lastenkasvatuksessa? Mitä teillä syötiin, kun lapset olivat pieniä? Kuinka lapset on totutettu uusiin makumaailmoihin? Tuliko lapsistakin kokkikolmosia?”
Postausaiheista on aika ajoin pahasti pula, joten tämä oli mitä mieluisin kommentti ja ehdotus. Ja haluan ehdottomasti lisätä, että kaikki kommentit ovat ilahduttavia, kannustavia.
Mutta siis, tätä ehdotusta olen työstänyt ja miettinyt. Nyt olen kerännyt omista, Pehtoorin sekä sisareni muistista aineistoa tähän. Myös albumien äärellä olen (taas) tänään ollut.
Lastemme kasvu äidinmaidolla ja kauravellillä ruokituista vauvoista aikuisiän herkuttelijoiksi, hyvän ruoan ystäviksi… lyhyt versio 😉
Äidinmaito, Tutteli-kauravelli (tetrapurkeissa, joissa oli purjeveneen kuva), Piltti-puuro (omena ehdoton suosikki) ja peruna. Niillä pärjättiin aika pitkään. Ensimmäinen askel kohti oikeasti uutta herkkua oli raejuuston tulo mukaan ruokavalioon. Molemmille lapsille maistui muusattu peruna, jonka seassa nokare voita, vähän maitoa ja paljon raejuustoa. Tietysti myös jotain ylikypsää possua luumun kanssa soseutettuna yms. normivauvanruokaa. Ja tytärhän ei lusikkaruokaan opetellessa suostunut syömään mitään, jollei taustalla soinut Rölli – tilipitäppi!
Perunan jälkeen seuraava, jo varhain herkuksi muodostunut, ruoka oli pasta. Makaroni kaikissa muodoissaan. Ja muumikiisseli! Kuutamokiisselin nimeksi vaihdoin ”muumikiisseli” ja hyvin upposi. Ja leipä oli pilkottava ”napposiksi” – tämän kyllä opetti Jäälin mummu. Ruisleipä piti voidella oikealla voilla ja sitten leikata 2 x 2 sentin palasiksi, napposiksi. Taas upposi.
Kun kesäksi 1995 suunnittelimme ystäväperheen kanssa kuukauden reissua Kataloniaan, jolloin oltaisiin viikko sekä mennessä että tullessa rahtilaivalla ja ajelisimme autolla läpi Euroopan. Tähän liittyen olimme ystävien luona viettämässä suunnitteluiltaa, johon kuului luonnollisesti hyvin syöminen. M. kysyi keittäessään riisiä (johon meidän lasten (S. 5 v. ja T. 4 v.) takia EI saanut laittaa lihaliemikuutiota), että ”mitenhän teidän lapset pärjää, kun eivät syö muuta kuin makaronia voin kanssa…” Sitä minäkin mietin.
Ja sitten poika, jolla oli juuri tuolloin menossa ihan hillitön mielikuvituselämä, ilmoitti muutaman viikon päästä, että ”Mun työkaveri Rane (, joka oli itse asiassa isän työkaveri) kävi Ranskassa”. Kun sitten kysyin, että miten oli Ranen reissu mennyt, Juniori ilmoitti ykskantaan, että muuten oli ollut hyvä reissu, mutta kun Rane ei syö kuin makkarakeittoa, niin piti tulla takaisin kotiin nälkäisenä.” Että sellaista. Kataloniaan kuitenkin lähdettiin.
[Barcelona, Ramblas, 1995]
Siis me lähdimme kesäkuussa 1995 kohti Kataloniaa ja silloin lasten ruokavalio oli jo laajentunut: pasta voinokareella, lappapuuro, pottuvoi, makaronilaatikko, pinaattiletut, makkara, letut, jätski, ranskalaiset – ja Mäkkäri (Happy Meal, lelu mukana, you know: kiristys, lahjonta ja uhkailu 🙂 ). Niinpä reissussa niinä harvoina kertoina, kun käytiin ”ulkona” syömässä, käytettiin ensin lapset Mäkkärillä (tms.) ja sitten vasta mentiin ”oikeaan” ruokapaikkaan, jossa lapset saivat jälkkäriksi jotain ravintolan herkkua (jätksiä, kakkua, marjajuttuja..) silloin kun aikuiset söivät omia ruokiaan. Ja hyvin toimi.
Näinä tarha- ja alakouluvuosina yritin opettaa/ehdottaa kaikenlaista, ja jotain aina upposikin, mutta eipä mitään merkittäviä uutuuksia. Kuitenkin … kun pidettiin rapukestejä äidin ja systerin kanssa, lapset olivat innolla mukana ja söivät. Jouluna meillä ei silloinkaan ollut kinkkua, mutta lapset halusivat herkkuaan: lihaperunasoselaatikkoa, jota sitten tein leivinuunillisen. Myös joulupasta on meillä kaikilla hyvin mielessä. Siihen aikaan Oulusta ei saanut kuvioituja jouluaiheisia makaroneja, joten oli muistettava työreissuilla niitä Helsingin Stockalta roudata. Toki synttärikakut ja jätskit ja hedelmät kelpasivat.
Pian makumaailma laajeni, lapset oppivat käyttämään hyväkseen vanhempien vierasiltoja: kun viinikerho tai kalaasiporukka tai muuten ystäviä tuli meille kylään (tapahtui about kolme kertaa vuodessa) oli lapsille tiedossa pizzaa, vuokravideo, Karkkipussissa käynti ja kaverit yökylään. Eli ruoka oli jo silloin myös lapsille sosiaalinen tapahtuma. Ja olihan se meillä aina ollut: minun/meidän lasten kasvatuksen peruspilarihan on ollut, että joka päivä syödään yhdessä.
Joskus ala- ja yläasteen vaiheilla/vaihtuessa perheessä tuli tavaksi, kun minulla alkoi oikeasti olla aika mahdottomasti töitä ja pitkiä päiviä, että lähdettiin joko torstai-iltana tai perjantaina töistä palauduttua koko perhe kauppaan hakemaan viikonlopun ruoat ja erityisesti perjantain herkkuillan tarpeet. Ei siis mitään ”oikeaa ruokaa” vaan jokainen sai ostaa omia herkkujaan, naposteluruokaa: lapsilla poppareita, patonkia, Baby Bel -juustoja (tyttären erityinen herkku), pikku prinssejä, dippejä, sipsejä… meillä aikuisilla juustoja, rustiikkileipää, erikoishedelmiä, pateeta, prociuttoa, fetaa, oliiveja…. ja näihin iltoihin alkoi vaivihkaa tulla toiveita crepeistä, grillimakkaroista, kuppikakuista…
Ehkä olennaista (minkä kannalta? 😉 on, että lapset ovat olleet mukana syömässä, juhlassa ja arjessa.
Halusivat tai eivät. Mutta yhdessä on syöty.
Pasta Bolognese alkoi olla ykköstoive kotiruokalistalla. Tässä vaiheessa jo kaikkia ruokia maistoivat, moniin oppivatkin. Ja totta puhuen, en niin kovin kummoisia edes kokkaillut. Poronkäristys ja kasvislasagne ehkä eksoottisimmat, mitä oli tarjolla.
Reissuissa lapsistakin oli huippua lähteä illalla hyvin syömään, mennä ravintolaan, istua rauhassa, valita ruoat. Pehtoori muistaa edelleen, kuinka Juniorin kanssa Helsingin reissulla olivat pihvillä (Vespa Erottajalla) ja poika about kahdeksan vee, oli itse vinkannut tarjoilijalle: ”Hei, saisinko pihviveitsen?” Yleensäkin aika pieninä tekivät itse tilaukset, jopa in english,… Puerto Ricossa Kanarialla 90-luvun alussa etsivät kaupasta uudenlaisia karkkeja, mutta myös jätskejä, makkaroita, leipiä ja pullia.
Ja sitten jossain vaiheessa – tätä on nuorison kanssa viimeksi jouluna pohdittu – alkoi olla niin, että myös lapsille alkoi olla tärkeää, mitä on tarjolla heidän synttäreillään tai jouluna.
Siis: jossain teini-iässä alkoi kiinnostus, avarakatseisuus, ennakkoluulottumuus ruokaan lisääntyä. Aikuistuessa, varsinkin reissujen myötä, innostus uusiin makuihin kasvoi. Mutta ei mitään gourmandeja ole meidän muksut lapsina olleet. Tosin joskus ihmettelivät, että kaikki eivät tiedä rapukesteistä, fonduesta, saatikka blineistä. Nyt ovat, – ruokafriikkejä. Arvostavat ja tykkäävät ruoasta, yhdessäolosta ruoan äärellä, ruoalla rakastamisesta, välittämisestä.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana molemmille ruoka on tullut isoksi osaksi elämän nautintoja ja sosiaalista kanssakäymistä. Muutenkin kuin perheen kesken. Mutta ilolla olen ottanut vastaan sen, mitä tytär viime joulun allakin sanoi: ”Hyvä jouluruoka perheen kanssa on ainoa joululahjatoive.” Kampasimpukat ja mätimousse, korvasienimuhennos ja hiiligrillattu entrecote ovat jatkuvasti toivelistalla.
Juniori on ruoanlaittaja, Tyärkin toki osaa, ja laittaakin, mutta se ei ole hänelle mikään ”juttu” vaikka kaikkea hyvää arvostaakin.
Tässä näin lyhyesti… 😉
Mahtavaa, toiveeni toteutui! Hieno tarina ”lyhyesti”. Ja mitä kuvamuistoja ❤️ Jännä nähdä, millaisia syöjiä ja ruoan tekijöitä meidän lapsista kasvaa. Innokas kokeilija-kokki-äiti ei ole aina ihan lasten ykkössuosikki mutta periaate on, että sitä syödään, mitä on tarjolla. Edes mummulassa ei tehdä lapsille erikseen omaa ruokaa (mummut yrittävät tätä välillä ehdotella) vaan aikuisen valitseman ja vaivalla tehdyn ruoan pitää kelvata. Kovasti lapset tykkäävät auttaa keittiössä ja pitävät tärkeänä yhteisiä ruokahetkiä ja nättejä kattauksia. Itsehän olemme molemmat semmoisia lihakastike ja perunat -kasvatuksen saaneita, lapset ovat jo nyt maistelleet niin paljon ruokia, joita me olemme syöneet vasta aikuisina. Kerran päivässä on syöty yhdessä meidän lapsuudessa, ja tätä tärkeää perintöä siirrämme mielellämme omille tyttärille.
Kuvia etsiessä vierähtikin albumien parissa iltapäivä. 😉 Noh, samalla perkaamista skannausprojektia varten.
Yksi muisto jäi tuohon sepustukseen kertomatta: Tarhassa kun opet kyselivät, mitä lapset haluaisivat tehdä ja minne lähteä retkelle, oli Juniori esittänyt ”mennään jonnekin ravintolaan syömään”. 😀
Kyllähän teidän lapset kuulostavat ja näyttävät (vanhempien instastoorit 😉 ) jo kohti herkkusuisuutta ja konossööriyttä olevan menossa hyvää vauhtia.
Minä kyllä tein usein sellaista ruokaa, joka oli nimenomaan lapsia varten (esim. lihaperunasoselaatikko, lappapuuroa iso annos joka toinen viikko, nakkikastiketta, porkkanaraastetta) mutta jota me sitten tietysti myös söimme. Siis lasten ehdoilla, mutta varhaisteiniaikoihin jo ei enää mitään ”lapselleisia” ruokia meillä harrastettu. Ja olenpa toisinaan sortunut Apsulle ja Eeviksellekin omat pöperöt laittamaan. Varsinkin jos on jotain eksoottista: kampasimpukoita tai korealaista broileria – silloin lapset saavat eläinmakaronia tai perunapalleroita.
Ja kyllä: kerran päivässä yhdessä syöminen on meilläkin ollut lastenkasvatuksen kulmakiviä. Joskus teiniaikoina lasten kaverit ihmettelivät ”onko teidän tosiaan pakko mennä joka päivä kotiin viideksi syömään?” mutta meidän murkuille se ei ollut mikään ongelma, eikä ”pakko”. Se vaan oli niin ja sillä hyvä, ja hyvä niin.
Totta kai suurin osa meidänkin ruoista on ihan tavallista kotiruokaa, mutta väliin tehdään jotain erikoisempaa ja yleensä viikonloppuna muuta kuin ihan perussettiä. Arkiruoka-osastossa tykkään kokeilla uusia juttuja, joista osasta tulee vakioruokia, jos maistuvat kaikille. Jälkkärillä on aina hyvä kiristää, lautaset tyhjenee kummasti
Näinpä. Jälkkäri on tärkeä juttu. Varsinkin viikonloppuina. Kiristys, lahjonta ja uhkailu… tai ehkä sittenkin hyvän mielen ja vatsan kylläisyyden takaaminen tärkeintä. 😉