Väistämättä käy niin, että miettii menneitä ja tulevia: ”Viime ja toissa pääsiäisenä sitä ja tätä. Sitteku…. ensi pääsiäisenä toivottavasti niin ja näin…” Minähän olen pahimman laatuisesti menneessä viipyilevä ja tulevaa toivova. Juhlapyhät, erityisesti erityistilanteissa, ovat kaltaiselleni loputon suo. Olen yrittänyt (taas) opetella elämään tässä ja nyt. Opettelun asteella olen vielä …
Paikoin onnistunutkin, hyvinkin. Siinä hetkessä, kun Apsu vanhempineen kävi hakemassa synttärilahjansa, elin hetkessä. Todella. Synttärilahja jo nyt, vaikka viis vee on tosiasia vasta toukokuuun lopussa. Mutta, koska korona, koska synttäreitä ei ehkä järjestetä, koska kevät, koska ei pääse päiväkotiin, koska pyörätiet jo sulat.
Ja tänään Apsu oli osoittanut, tuosta vaan, osaavansa lukea. Oli äidilleen lukenut jotain mainoslehtistä, sana kerrallaan, ei tavu kerrallaan kuten meidän aikanamme opittiin lukemaan, vaan äänne äänteeltä. Hämmentävää. Ja niin hienoa. Onhan poika tykännyt että hänelle luetaan, vaatinutkin sitä, tykännyt kirjoitella sanoja ja nimiä, ja tsädääm! Nyt kuukautta vaille viisi vuotiaana osaa lukemisen alkeet.
Juuri noin teki isänsäkin. Muistan, kuinka hän nelivuotiaana pari viikkoa ennen 5-vuotissynttäreitään sairastui flunssaan, joka sitten tietysti tarttui minuunkin ja olin nukuttamassa lasta, lukemassa, ja ääneni sortui kurkkukivun käheyttäessä ääneni. Silloin Juniori, neljä vee, otti kirjan käteensä ja alkoi itsekseen lukea satua eteenpäin. Olin vakuuttunut, että osaa sen jo ulkoa, kun oltiin niin paljon luettu samaa kirjaa, ja hain toisen kirjan, ennen lukemattoman, ja voila! Kyllä hän osasi! Hienoja hetkiä ovat tällaiset!
Kirkollinen, liturginen violetti on katumuksen, odotuksen ja parannuksen (eikö voisi olla myös parantumisen) väri. Sitä käytetään toisena, kolmantena ja neljäntenä adventtisunnuntaina sekä paastonaikana ja hiljaisella viikolla. (Lainaus Sanasto, evl.fi)
HIljainen viikko on ollut aika hiljainen. Ehkä ikimuistoinen? – Koetan olla ajattelematta kovin paljoa. Päivä kerrallaan.