Ruokavieraita. Pitkästä aikaa.
Olin merkillisen huolimaton valmisteluissa. Mutta kyllä me saimme syödyksi. Ja ennen kaikkea saimme oltua yhdessä, muisteltua menneitä, puhuttua tästä ja tulevasta.
Eikä näiden ihmisten kanssa häiritse, vaikka välillä ollaan vaan, että ollaan ihan puhumatta. Ollaan oltu niin tuttuja, ystäviä niin kauan. Vuosikymmeniä. Aina ei tarvitse puhua. Minunkaan.
Ja tänään, … semminkin kun tapaaminen oli vähällä peruuntua – vanhuuden heikkouden vai eletyn elämän vuoksi? -, tuli taas hoksattua, toivottua, että oltaisiinpa vielä ainakin vuosia ystäviä, kontaktissa, yhteisen aterian äärellä.
Tattikeittoa ja saaristolaisleipää graavilohella, poroa ja palsternakkaa — siis meidän mökkiruokaa koti-Festassa. Mutta jälkkärinä uutta. Tarkoitus oli tehdä ”Kettukarkkikakku”, mutta kun kolmesta käymästäni kaupasta ei kettukarkkeja löytynyt, päädyin kehittelemään oman keväisen, oranssin (muistattehan kuvahaaste velvoittaa!!) mascarpone-appelsiinikakun. Ei sekään huono ollut. Tosin itsestä tuntui, ettei mikään ollut tänään ihan huippua. Harjoituksen puutetta? … ehkä yritän haastaa itseni useammin, kutsua taas ruokavieraita. Reipastua.
Valo, voi ihanaa, mikä valo!! Kaihtimien lomasta siivilöityvän valon lumous vie ajautksen kesään ja toiveeksi tulee sen pikainen saapumisenen! Kiinnitän yleensäkin huomioni valoon, mutta näin hämärän kauden jälkeen se kiehtoo minua aina vain enemmän! Pidän myös hämärästä…silloin kaikki keskityy siihen, mikä on lähellä – koettavissa…mutta silti valo!
Tuossa meidän Festassa valo on kyllä tärkeä tunnelman luoja. Ja kyllä, juuri sälekaihtimien läpi siivilöityvä valo on minustakin erityisen viehättävä. Kevään valo!
Ihana ruokapaikka ja tietenkin seura on kaiken a ja o. Mitä, ei kettukarkkeja?
Festamme on kyllä ollut hyvä ja paljon käytössä, ihan kaksistaankin siellä viikonloppuna syödään.
Kettukarkkien metsästys jatkuu ….