Hajamietteitä ja -tuntoja näinä päivinä

Väistämättä, vaikka koettaisi väistelläkin, kulkevat ajatukset aina samaan pisteeseen, koronaan.

Kiistän, että olisin ahdistunut (vielä), mutta alakulo ja huoli ovat välillä päällimmäisinä. Tosin vain pieniä hetkiä, – aika hyvin osaan blogata moiset pois: ryhdyn tekemään ruokaa, jatkan lenkkiä, aloitan leffan, päätän pestä villavaatteita, istahdan takan ääreen viinilasilliselle Pehtoorin kanssa, viesteilen lasten kanssa…

Olen yrittänyt sanoittaa näiden päivien tuntoja, sanoittaa vahingossa, ihan vaan itselleni. Ennen tätä blogiani sanoitin päiviäni päiväkirjoihin, ja blogi on auttanut minua pysymään poissa syvistä vesistä, ainakin enimmäkseen pinnalla, eikä nytkään mitään uppoamisen vaaraa, mutta huomaan mieleeni kertyvän tavallista enemmän ajatuksia tai ehkä sanoisin, että omia, hajanaisia pohdintoja.

Jotta muistaisin, … hyvinkin ristiriitaisia, vaihtelevia hajamietteitä viikon päiviltä, viikoilta kotona ja kaduilla, merenrannassa ja pullaa leipoessa. Kirjaan nämä, jotta muistaisin…

• Johan minä jo alkuvuodesta sain opetuksen, taas, että ei ole itsestäänselvyyksiä! Ei ole!
• Olenhan onnekas, aika kuplassa tämänkin ajan uhkien suhteen: on koti, ei menetettyä työpaikkaa, ei perussairauksia, kodissa en ole yksin.
• Kuinka täällä on hiljaista! En olisi uskonut, kuinka vastuullisesti suomalaiset suhtautuvat … Vähän pelottavaa tämä autius, alavireistä, mutta toisaalta luo toivoa, että kyllä tämä tästä. Yhdessä pärjätään.

• Ei minua oikeastaan enää kiinnosta monikaan pikku juttu. En saa aikaiseksi oikein mitään tuottavaa. Sellainen ”parempia aikoja odotellessa” -fiilis monen asian suhteen.
• Hitto, kuinka hienoa, että on kimmeltävät hanget, aurinko, lähimetsä, merenranta, mahdollisuus liikkua.
• Tekemisen puutetta minulla ei ihan heti tule. Ei todellakaan. Ja kuinka paljon tämä kotoilu onkaan saanut ”nurkkia järjestykseen”.
• Tavattoman paljon perheitä yhdessä lenkillä, teinejäkin vanhempiensa kanssa. On kai tässä hyviäkin juttuja.
• Anopin (89 v.) ikiaikainen slogan ”Ihminen ei koskaan elä niin vanhaksi, että ehtisi olla tarpeeksi kotona” on nyt aika ajankohtainen.
• Ei tarvitse heittäytyä surkuttelun alhoon koko maailman puolesta! Saan olla iloinen terveydestä, Suomesta, läheisten turvassa olosta. Palvelutalosta, lähellä asumisesta, nettiyhteyksistä. Kaikilla ei ole niin, mutta eihän minun tarvitse siitä tuntea huonoa omaatuntoa.
• Kaikki netin kautta välittyvä yhteisöllisyys on hienoa. Olkoonkin että italialaisten parvekekonsertit ja suomalaiset loputtomat typerät ja hauskat haasteet ovat jollain lailla pinnallisia, mutta mitä siitä? Ne saavat ajatukset hetkeksi muualle ja tekevät hyvää!
• Että muistaisin ensi vuonna kesäaikaan siirryttyä, … että olisinpa taas oppinut jotain.
• Huoli taloudesta, kaikista sivu- ja jälkiseuraamuksista. Mutta ei, en nyt mieti niitä. Minä en voi niille mitään. Silti.
• Veisinköhän seuraavalla kauppatoimitusreissulla kodinhoitajille ison kakun tai edes suklaarasian? Eiväthän pidä sitä jonakin säälittävänä tsemppausyrityksenä?
• Hiljaisilla kaduilla, rannoilla, metsäreiteillä hämmästys siitä, että ei ihmisiä ulkoilemassa. Eihän ole ulkonaliikkumiskieltoa! Liikkuminen, luonto ja happi auttavat! Monella tavalla auttavat! Liikkumisen ilo saa jatkua näinäkin päivinä!
• Nuoret naiset maan johdossa. Ja presidentti. Emme varmaan voi ymmärtää vastuuta, jonka ovat jo kantaneet, ja hoitaneet! On tehnyt hyvää seurata, kuinka ”tyhjä politikointi” on ollut olematonta ja kuinka paljon on tehty töitä yhteistyössä.
• Meemien tulvassa silmiin sattuu ”Isovanhempianne käskettiin jättämään kotinsa, teitä pysymään kotona. Kyllä sinä siitä selviät!”. Hieman närkästyn: ei vain isovanhempien, vaan myös vanhempani (= äitini),  oli jätettävä kotinsa (kaksi kertaa!) … mutta niin. Niin juuri. Meidän on todellakin vain pysyttävä kotona, oikeasti vain. Ja samaan aikaan kaikki toimii: ruokaa riittää, koteja ei pommiteta, liikenne kulkee, jätehuolto, sähköt, sairaanhoito, vedet ja KAIKKI toimii.  On vain pysyttävä kotona, ja ulkona etäällä muista, mikä ei todellakaan näillä tienoilla pitäisi olla mahdoton juttu!
• H– vetti, mikä tämä tämmöinen maailma on, jossa ei voi sylitellä, halia ja suukotella lapsenlapsiaan!
• Kiitollinen siitä, että vain yksi lähipiiristä joutuu olemaan face-to-face -töissä. Toisaalta onneksi saa olla töissä!
• Lopetan nettijuttujen lukemisen. Todellakin lopetan. On hyvä tietää, missä mennään, mutta rajansa… Tästä lähtien luen uutiset aamuin illoin, lopetan traagisten yksilö-, perhe-, kaupunki- etc- juttujen lukemisen. Tiedän, etten voi mitään kenenkään häiden perumiselle, en ruokaa vaille jäävien alakoululaisten elämälle, en maailman matkailulle, en edes oululaisten yritysten, ystävienkin yritysten, tulevaisuudelle, saatikka sille että läheiset eivät missään ole pääset katsomaan kuolevia rakkaitaan. En vain voi. ”Ensin happinaamari omille kasvoille, ja sitten … ” – Ja samaan hengenvetoon tunnen olevani pelkuri.
• Olisipa tästä kaikesta koronakurjuudesta viisautta tuleviin vuosiin ja päätöksiin. Oppiikohan maailma tästä mitään? Venetsian puhtaat kanavat ja Pekingin sininen taivas — voisivatko ne olla mahdollisia koronan jälkeenkin?
• Eikös se ole niin, että ei edes vastoinkäymisten edessä kannata pantata tunteitaan? Toisaalta ei kannattaisi valittaa pikkuasioista. Toisaalta ihan sama. Niin tai näin. Silti, ja sen tähden, kaiken tähden, ketuttaa ihan mahdottomasti kun mökkireissut on nyt siirretty hamaan tulevaisuuteen. Vastuullista valittaa? – Ei ole, ei. Naurettavaa valittaa moisesta? – Niin on! Ja silti. Ketuttaa ihan hitosti.
• Kyllä minua pelottaa. Ei pahasti mutta pelottaa. Enkä halua sairastua.
• Onpahan Netflix hyvä. Korona-sukkia on jo kolmet valmiina.
• Tilanne haltuun. Mummi, mennään kuuntelee se ”sun piisi”.. [Hieman hämmästyneenä?] -Mikä on mummin biisi? – No se Robinin Kipinä?

Ja elä nyt missä ikinä meetkin
Silmissä kipinän hetki
Heittäydy täysii
Siihen mikä on tärkee
Ja teen sitä missä sulle on järkee
Silmissä kipinän hetki
Teen mitä se vaatii.