Pakkasen purtavina

Vaikka tiesimme odottaa, että tänään olisi pakkasta, oli silti vähän vaikea uskoa, kun mittari mökkiterassilla aamulla näytti -34 C (nyt vielä pari astetta kylmempää). Yksi monista syistä, miksi tulimme mökille vasta tällä viikolla oli se, että ajattelimme, ettei pakkanen enää ole niin kova, että se hankaloittaisi hiihtämistä ja muuta ulkoilua.

Kun herättyä näin mittarin lukemat, päätin saman tien, että tänään on pirttipäivä: minähän en ulos lähde. Ja ei mennyt kuin reilu puoli tuntia, kun näin kuinka aamun purppurainen valo näkyi puiden latvoissa, keräsin päälle paljon kampetta, reppuun kameran ja objektiiveja, jalustan kainaloon ja hyppäsin autoon (joka onneksi oli ollut yön ”letkun nokassa”) huikaten Pehtoorille, että käyn ison tien varressa äkkiä kuvailemassa. Ja niinhän siinä sitten meni melkein kaksi tuntia. Ajelin pitkin poikin Saariselkää, ja hain hyviä kuvakulmia nousevalle auringolle. Kaunispäällä – ylhäällä – pakkanen putosi puoleen siitä, mitä meillä Hangasojan rannalla oli, eli vain -17 C, mikä mahdollisti sen, että siellä oli mukavakin ulkoilla. Vain käsiä paleli ihan hirmuisesti kun olin jättänyt lämmittimet mökille… 🙁

Kuitenkin: oli taas kerran hyvä olo näillä huudeilla. Sellainen mukavasti vähäpätöinen tai toisaalta sellainen, ettenhän minä täällä kovin kummoisia voi, ja silti täällä on hienoa. Ei mun tartte muuta kuin ymmärtää olla kiitollinen tästä.

Iltapäivällä oltiin vielä reippaita, ja päätettiin lähteä kimpassa jonnekin kävelylle. Valitsimme kohteeksi West Villagen: ei tarvitse tarpoa hangessa, ja saattaa olla jotain kamerallekin…

Ja siellähän oli vähintään yhtä kylmä kuin Hangasojan kupeessa. Melkein sattui kasvoihin, toisaalta lopultakin vain kädet (taas) jäässä. Eihän me millään saatu 10 000 askelta täyteen, ei puoltakaan. Mutta punaiset posket sentään Ja ruokahaluahan on aina. 😉

Paluu Hangasojalle. Eikä enää mökistä ulos! 😉