Yöllä puhelin piippaili: siitä huolimatta, että sen piti olla ”täysin vaiennettu”! En antanut häiritä, nukahdin aina heti uudelleen. Aamulla vasta katsoin: revontulihälytyksiä. Monta. Mutta eipä haitannut. Pilvessä oli illalla ja aamullakin. Ja niin oli ollut yölläkin; mitään ei olisi kuitenkaan näkynyt. Hyvä että nukuin.
Mutta aamulla näkyi: ei revontulia, mutta taivaantulet Vuotson eteläpuolella.
Me palasimme pohjoisesta. Kotona Oulussa ollaan. Jo hyvissä ajoin lähdimme ja kahden jälkeen kotipihassa.
Tuntui, että oli lähdettävä. En osaa tarkalleen sanoa, että miksi. Koti-ikävä? – No ei, sillä mökkikin on jo koti. Kakkoskoti kuten nykyisin on trendikästä ilmoittaa. Minulle se on ”koti”, koska se on itse ”tehnyt”, se on vain meidän, siellä on yhdet juuret, siellä on usein niitä ihmisiä, jotka kuuluvat kotiini, rakkaimmat, siellä olen ollut enemmän kuin missään muualla (jollei lasketa tätä ”ykköskotia”). Sellainen materiaalinenkin seikka, että se on minulle mieluisan näköinen, se on turvallinen, siellä on lämmin, siellä on kodikasta, siellä ei (ainakaan periaatteessa 😀 ) tarvi tehdä mitään, mitä ei halua.
Siellä nukkuu paremmin kuin Oulussa, siellä voi asettaa huolet pieneen kuvitteelliseen pussukkaan ja haudata hankeen tai tunturipuroon. Siellä liikkuminen ja liikunta ovat niin osa luontaista päivärytmiä, elämänmenoa, etteivät ne millään muotoa, missään vaiheessa, tunnu välttämättömyydeltä, jota on suoritettava. Mutta silti, silti tulimme jo tänään, vaikka alunperin ajatuksena oli tulla vasta huomenna, eikä mitään ”ihan pakkoa” olisi ollut kuin ensi viikon alussa. Ja todellakaan emme lähteneet koronavirusta pakoon, vaan vain lähdimme. Näitä minä matkalla mietin.
Rovaniemellä oli kuskin vaihto, luovuin surffailusta, lukemisesta, kuvien muokkaamisesta ja ryhdyin ajamaan. Samaan aikaan toisaalla: koko pikkuperhe oli tekemässä lumitöitä pihallamme (Eevis oli kyllä kovasti halunnut sisällekin kuten kuvasta näkyy). Olipa sitten helppo kotiutua.
Kotona on hyvä.
Tosin jo merkkasin mahdollisen seuraavan mökkiviikon kalenteriin… 😉