Tänäkään vuonna ei mitään erityisiä uudenvuodenlupauksia; ei uusia projekteja, kuntokuureja, dieettejä, tipattomia, ei ikiaikaisten rästijuttujen päivittämistä, ei paluuta italian tunneille – ei mitään. Lupaan vain jatkaa hyvin alkaneita hommia… ja toivoa, että vielä jotain uuttakin tekemistä tai näkemistä tms. sattuisi tällekin vuodelle.
Edes kauan aikomaani kuntosalille paluuta monen monen vuoden tauon jälkeen ei tarvitse tehdä, sillä tein paluun jo lokakuussa. Nyt vain yritän pitää sen osana hyvää elämääni, ja senkin kautta pitää elämäni hyvänä.
Kun lokakuun alkupuolella vein sähköpyöräni huoltoon, ajelin autolla vielä samana iltana kuntikselle, ja tein kahden kuukauden koejaksosopparin, ajattelin – minä yritän. Halusin, että kesän tuhansien pyöräilykilometrien aikana saavutettu kunto (sähköpyörälläkin sellaisen voi todella saada 🙂 ) pysyisi ja että edelleenkin mahtuisin vuosikymmenen takaisiin farkkuihin tai ettei ainakaan tapahtuisi sellaista lässähdystä kuin vuosi sitten keskitalven aikana.
Olin pyöräilykauden lopulla jo kovasti miettinyt, mikä liikkumismuoto – ainaisen kävelyn lisäksi – edesauttaisi talven tullen pysymään liikkeessä. Ja kun minusta ei ole mihinkään kelloon sidotuille ja muiden joukkoon ryhmäliikuntatunneille: zumbat, hiitit, kahvakuulat eivät ole mun juttuja, eikä uiminenkaan, joka kyllä oli vahvoilla loppumetreille asti, houkuttanut, niin ensimmäiseksi tilasin muotihittihärpäkkeen: Hulavanne! Se ON hyvä. Kymmenenkin minuuttia päivässä tuo kummasti liikkuvuutta keskivartaloon. Eikä tarvi lähteä mihinkään, ei mihinkään jumppatunneille – ihan työhuoneessa äänikirjoja kuunnellen sujuu sekin. Pikkujuttu. Mutta edes se.
Ja sitten salille! Minullahan on menneisyydessä seitsemän vuoden intensiivinen kokemus asiasta: kävin pari, kolme kertaa viikossa, ympärivuotisesti aamuisin ennen töihin menoa kolmenvartin salitreenin vetäisemässä. Sitten se lopahti, joskus kymmenkunta vuotta sitten lopahti aika lailla kerralla. (Teko)syitä siihen oli riittävästi. 😉
Tällä kertaa valitsin saliksi Nallikarin Eden Fitin:
– se on aika lähellä (kuljen kyllä autolla)
– siellä on isot ikkunat, mikä edes vähän lievittää ulkonaolon ja maisemien katselun kaipuuta
– siellä on rauhallista (2 – 10 muuta treenaajaa kerralla)
– siellä on siistiä, aika tilavaa, valoisaa, hyvä hengittää ja uudet monipuoliset laitteet
– siellä ei ole ”mörssäreitä” eikä fitness-malleja – ei ainakaan aamupäivisin – vaan leppoisa, ei-kilpailuhenkinen tunnelma
– ns. ”päiväasiakkuus” (sis. kuntosali ma – pe klo 5 – 14) = 30 €/4 viikkoa (sisältyy Edenin saunat ja suihkut) on minulle soppeli.
Alkuun ostin vielä kuntokartoituksen, PT:n parin kerran ohjauksen ja ohjelman teon. Tavoitteeksi laitettiin kolmen viikottaisen tunnin reippaan kävelylenkin (tai hiihto/patikointi) ja hula-hulan lisäksi kaksi kertaa viikossa salilla; yleensä (kuten tälläkin viikolla) käyn tiistaisin ja torstaisin. Alkuun pyöräilyä/crosstraineria ja ja loppuun soutua (10 + 10 minuuttia) sitten kolmisen varttia laitteilla ja painoilla lihaskunnon ylläpitoon kaikenmoista treeniä ottaen huomioon olkarappioni ja polvivammani. 😀
Vielä en ole katunut.
Loistavaa, hyvä sinä! Kuulostaa juuri sopivalta salilta, maisema on myös kohdallaan.
Juuri mietin, miten saisi liikuntaa lisättyä arkeen. Työmatkapyöräilykauden jälkeen tuli taas se liikkumattomuuskausi pimeydessä ja loskassa. Onneksi tanssi alkaa taas ensi viikolla. Huomenna ajattelin kävellä töistä kotiin, jos siitä saisi jonkinlaisen rutiinin. Juoksun uudelleen aloittaminenkin on käynyt mielessä, varsinkin kun maa on taas lumeton. Tiedän kyllä, että kun pakkaset tulevat, juoksu jää (sen verran mukavuudenhaluinen olen). Jotain täytyy yrittää. Eka päivä loman jälkeen töissä ja heti on selkä istumisesta kipeä. Mur!
Ja, hyvä sinä, Katri! Taidat edelleen olla blogini ”kaikkien aikojen” ahkerin kommentoija. Mukava että jatkat. 😉
Sinulla on ainakin monipuolisempaa tuo liikkuminen, – tanssia, kävelyä, pyöräilyä, juoksua. Ja tärkeintä kai on liike. Siis että liikkuu. Jokainen mieluisallaan tavalla.
Salille suunnattiin täälläkin, tuohon keskikohtaan missä on yleensä vyötärö, on tullut jokin pullistuma. Sali ei kyllä minun juttuni mutta ei auta ” ikäihmisen” on kuulemma tehtävä voimaharjoittelua. Huoh! Reipas kävely ja luonnossa liikkuminen ei riitä. Sitäpaitsi ei täällä etelässä pääse edes hiihtämään. Viikonloppuna ajattelin mennä vielä metsään, josko löytyisi vielä suppilovahveroita
Suppilovahveroita! On tammikuu! Mutta luonnossa liikkuminen on hyväksi, vaikka suppiksia ei löytyisikään.
Niinhän ”ne” väittävät ja varmastikin ovat oikeassa: siis että lihaskunnon ylläpitämiseksi ei pelkkä tepastelu, edes reipas ja/tai sauvoilla kulkeminen, ei riitä kun ikävuodet alkavat rapauttaa kroppaa. Siispä punnerlellaan ja prässäillään välillä niin se mieluisaakin mieluisampi samoaminen metrissä ja tunturipoluilla pysyy mahdollisena vielä kauan. .